POLIOTARINOITA

Nappisilmä

sivu 2

sivu 3

sivu 4

sivu 5

sivu 6

sivu 7

sivu 8

sivu 9

sivu 10

sivu 11

sivu 12

sivu 13

sivu 14

sivu 15

sivu 16

sivu 17

sivu 18

sivu 19

sivu 20

- takaisin -

Nappisilmän tarina

Nappisilmän poliotarinan tarina 

Tämä tarina sai perusrungon, kun olimme mieheni Arin kanssa sijaisvanhempikurssilla vuonna 1996. Kurssilla tuli miettiä ja kuvata omaa lapsuuttamme. Polio kuului keskeisesti lapsuuteeni, mutta teini-iässä se haipui hiljalleen takavasemmalle. Sijaisvanhemmaksi ryhtymisen edellytys on riittävä terveys ja olin hieman huolissani fyysisestä jaksamisesta. Aloinkin toden teolla selvittää lihasvoimieni määrä suhteessa ikäisiini sekä kroonisten kipujeni arvoitusta. 

Olen tehnyt tähän uuteen versioon joitakin lisäyksiä ja laajennuksia. Toivon, että osaan kuvata, miten lapseen kohdistetut hoitokäytännöt vaikuttavat vielä vuosikymmenien päästä. Tekstiä on paljon ja lukijasta voi tuntua, että kirjoitan asian vierestä. Kun elämää polion kanssa on takana melkein 50 vuotta, etäällekin eksyvät tarinan säikeet palaavat lopulta takaisin punaiseen lankaan. Lukukokemuksen vaativuutta lisää sekin, että sukkuloin tarinassa eri aikakausien välillä, joten lukijalle on luvassa aivovoimistelua. 

Tarinani on jo pitkä, joten en mainitse nimeltä niitä satoja ihania ihmisiä, joilta olen saanut tukea ja kannustusta poliopolullani. Keskityn siis suhteettoman paljon niihin tapahtumiin ja ihmisiin, jotka antaneet visaisimpia pulmia ja sitä kautta merkittäviä oivalluksia. Juuri näitä oivalluksia haluan jakaa lukijoiden kanssa. Koska kerron tarinani nimimerkillä, käytän tarinassa esiintyvistä ihmisistä tunnistamisen hankaloittamiseksi lempinimeä tai toista ristimänimeä. Muunnetut nimet ovat ensimaininnan yhteydessä ”lainausmerkkien” sisällä. Loppujen lopuksi tarinassa ei ole tärkeää, kenelle se tapahtui, vaan mitä tapahtui ja miltä se tuntui. 

Puuhakas Nappisilmä sairastuu 

Synnyin Helsingin vanhalla kätilöopistolla helmikuussa 1957 vahingossa - tai kuten nykyään sanotaan yllättäen ja pyytämättä. Potilasasiakirjojen mukaan äitini oli suhtautunut synnytykseen ja syntymääni varsin penseästi, joten äitiä ja minua pidettiin aluksi erillään. Isäni oli tuolloin 21 -vuotias ja armeijassa. Äitini ei oman perheensä kuopuksena ollut kovinkaan perehtynyt lapsenhoitoon. Niinpä 18 -vuotias äitini ja minut vietiin heti laitokselta Myrskylään isäni alle 50 -vuotiaiden vanhempien hoitoon elämäni ensimmäisiksi kuukausiksi. Äitini asennetta äitiyteen kuvasi hyvin se, että oli äärimmäisen vastahakoinen mm. imetyksen suhteen, koska siitä saattoi tuli arpia rintoihin. Mummo pysyi kuitenkin imetyksen suhteen lujana. 

Kun isäni sai armeijasta vakinaisen paikan Haminan läheltä Vehkalahdelta, perhe muutti varuskunta-alueelle. Kun tuolloin 13 -vuotias ”Maikki” -tätini kävi veljensä luona kylässä, äitini kehui , miten nokkelasti hän on järjestänyt minun ruokailuni: äiti antoi minun huutaa nälkää, kunnes naapurin rouvalta meni säälistä hermo ja hän antoi minulle ruokaa. Maikkia moinen taktiikka jäi kovasti ihmetyttämään. 

Kun isäni ja äitini muuttivat takaisin Helsinkiin, jäin Myrskylään. Tätini ja setäni päivittelevät vieläkin, miten vilkas ja touhukas lapsi olin. Opin kävelemään 10 kk vanhana ja juttuakin rupesi tulemaan varhain ja runsaasti. Isovanhemmillani oli kuitenkin karjaa. Perheen kuopus Maikki ja esikoinen ”Keke” asuivat kotona. Niinpä isoisäni, jota tituleerattiin perheen sisällä ukoksi, ehdotti, että muuttaisin vanhempieni luo Helsinkiin. Vanhempani asuivat äidin sukulaisten kanssa samassa talossa Puu-Vallilassa. Koska osasin jo käydä potalla ja puhua selkeästi, minut otettiin lastentarhaan. 

Äitini tuli melko pian syntymäni jälkeen raskaaksi ja hän sai junailtua itselleen abortin mielenterveydellisiin syihin vedoten. Hän sanoi esittäneensä hullua, mutta kukaties psykiatrit arvelivat äidilläni todella olevan sen verran epävakaa persoonallisuus, että uusien lapsien tekeminen ei ollut hyvä ajatus. Äitini oli omien sanojensa mukaan tyyppiä, joka tuli raskaaksi pelkästä silmäniskusta. Niinpä äidille tehtiin abortin jälkeen kaikkien osapuolien mielestä hyvässä yhteisymmärryksessä ns. pakkosterilisaatio mielenterveydellisten syiden vuoksi. 

Sukulaiskertomusten mukaan vanhempieni elämässä sattui ja tapahtui, vieläpä selvin päin. Siinä mylläkässä kehotusta rokottaa lapsi ei otettu vakavasti, vaikka kansakoulunopettajatätini Kirsi koitti siihen kovasti patistaa. Äitini oli sitä mieltä, että noin terve tyttö ei voi sairastua ja muutenkin rokottaminen oli hysteeristä hätävarjelun liioittelua. Olinhan ottanut äidin kengät jalkaani ja lampsinut niiden kanssa alas portaita. Olin myös livistänyt pihalta ja minut oli löydetty muutaman korttelin päästä Mäkelänkadulta, mistä minut toimitettiin poliisiasemalle. Vanhemmat hakivat taaperonsa putkasta, jossa kiltti poliisitäti luki minulle satuja.

- seuraava sivu -