POLIOTARINOITA
Huteraa istumista
Oltuamme kolme viikkoa Rokkolassa palasi vakinainen lääkäri Väinö Ryynänen erikoistumisjaksoltaan ja saimme parempaa hoitoa. Väinön veli Eino oli saanut polion noin 20 vuotta aiemmin ylioppilaskeväänään ja liikkui kainalosauvoilla. Hänen hallussaan oli suvun kotitila. Häneen olin tottunut lapsesta asti, kun kyliltä matkustettiin Lapinlahden kirkolle kesäisin Onkivesi -laivalla.
Heti Ryynänen siirrätti meidän Rokkolan isoon huoneeseen. Minun jalkopäähäni laitettiin pahvilaatikko, jottei oikea nilkka enää vääntyisi väärään asentoon. Jalkaterä roikkuu edelleen, ei ollut sivujänteitä siirrettäväksi eikä onneksi jäykistettykään nilkkaa.
Ryynänen kokeili meihin Aureomysiini-nimistä kapseleissa olevaa lääkettä. Ne olivat melko isoja ja vaikeita niellä. Annos oli 6 kapselia päivässä. Söimme niitä liki kuukauden ajan ilman havaittavaa vaikutusta. Aine oli keltaista jauhetta. Maku oli paha, sitä näet nousi nielemisestä huolimatta suuhun jonkin ajan kuluttua. Kunnalle tuli noin 10.000 markan lasku kokeilusta.
Kuukauden ajan meidät syötettiin kuin pikkulapset ja juotettiin myös. Sitten saimme itse opetella. Siitä ei meinannut tulla mitään, olimmehan selällämme ja minä en ollut tottunut käyttämään oikeakätisenä vasenta kättä, joka sekin oli menettänyt entiset voimansa. Ruokalappuja kului paljon. Ne olivat selstoffia.
Muistuupa mieleeni ensimmäinen "istuminen" noin neljä viikkoa sairastumisen jälkeen. Apuhoitaja Terttu asetteli minut, joka muistutin taipuisaa putkea, sängyn laidalle nojaamaan tyynyjen varaan. Terttu ja Kaija nauroivat vedet silmissä, kun yritin itse olla vakava ja pysyä pystyssä. Isäni sisar Lyyli kävi katsomassa ja satuin silloin istumaan. Täytyy ihme-tellä tädin kykyä hallita kasvojensa ilmeet hänen katsellessaan asentoani. Paremmaksi jäänyt vasen käsi oli tyynyjen lisäksi tukena ja parempi oikea jalka nojasi lattiaan. Jos liikautin kättä tai jalkaa, valuin pitkälleni.
Opittuamme istumaan ruokailu muuttui helpommaksi. Söin pitkälti yli kuukauden ajan niin paljon, että kaikki ihmettelivät. Ruoka oli minusta siellä hyvää. Maitoakin saimme juoda mielin määrin. Kaijakin tottui juomaan sitä aiempaa enemmän. Kahvia joimme vain kerran. Meistä se maistui tavattoman pahalle. Joimme lisäksi kirnupiimää, minäkin, vaikken siitä pidä, koska se edisti ruuansulatusta. Teetä emme juoneet sen vatsaa kovettavan vaikutuksen takia.
Siihen aikaan kunnalliskodit olivat omavaraisia, viljeltiin maata kuten taloissa, oli paljon lehmiä ja kaikkia tarpeellisia eläimiä. Johtajattaren mies oli tilanhoitaja. Johtajatar itse oli sairaanhoitaja. Mielisairaalan "eristämättömät" hoidokit olivat apuna maatöissä.
Rokkolassa oli myös kotieläimiä, nimittäin russakoita. Niitä kuljeksi joskus seinillä ja hoitajat metsästivät niitä. Ei niitä onneksi paljon ollut. Jokunen meni Kaijan radion sisälle ja näimme, miten asemalasin takana liikkui äiti russakka lapsensa kanssa. Radio asetettiin siten, että Kaija sai sen auki ja kiinni.
Lokakuun loppupäivinä huoneeseemme tuotiin vanhanaikainen keinutuoli. Meitä istutettiin kiikkutuolissa vuorotellen. Normaalissa tuolissa oli vaarallista istua, kun tasapainomme olivat huonot. Isä toi sitten minulle kotoa kiikun. Emme tietenkään voineet kiikkua, vaan jalkojen alle laitettiin tueksi laatikot. Samalla ne pitivät kiikut taka-asennossa. Muuten olisi ollut vaara pudota kiikun liikahdellessa. Takapuolen alla oli makuurengas ja selän takana tyynyt. Kiikuissa istuessamme laskimme leikkiä tulevaisuuden kuvasta. Harjoittelimme vanhuuttamme varten, kun kaksi vanhaa mummoa viettää päiviään kunnalliskodissa.
