POLIOTARINOITA
Sanoin, etten aio naimisiin - mutta kuinkas siten kävikään
Tapasin kuitenkin neljäkymmentä täytettyäni poliolaisen teknikko Olavi Huotarin 1972 ja kahden vuoden kuluttua olin rouva Huotari ja työssä Ilmavoimien Teknillisessä Koulussa Kuoreveden Hallissa. Olli toimi suunnittelijana Valmetin Kuoreveden tehtaalla.
Olliin tutustuin Invalidiliiton talviurheilupäivillä kevättalvella 1972 Vuokatissa. Ne pidettiin Urheiluopistolla. Juhlat olivat urheiluhallissa ja niissä on aina kova pula istuimista. Kuljeskelin etsien istuinta ja näin kuopiolaiset ystävättäreni Sylvin ja Sirkka-Liisan istuvan nuoren miehen polvilla, Sylvi toisella ja Sirkka-Liisa toisella. He sanoivat jo levänneensä ja luovuttivat molemmat polvet käyttööni. Kävi ilmi, että Sylvi ja Sirkka-Liisa olivat Ollin tuttuja Kulan ajoilta. Ei tullut mieleenkään, että tässä on aviomies tarjolla. Olli oli tällöin työssä Salossa ja oli turkulaisten mukana käydäkseen samalla kotonaan lähellä Vuokattia. Myöhemmin Olli muutti Kuoreveden Valmetille suunnittelijaksi.
Riijuuaika meillä oli yhtä menoa. Työtoverini Sirkka - vuorineuvos Osmo P Karttusen sihteeri - oli Englannissa opiskellessaan tutustunut pakistanilaiseen hammaslääkäriin, Aliin. Tämä tuli sitten Suomeen ja hänen piti paikata tutkintoaan oloihimme sopivaksi Turussa. Olli oli niihin aikoihin Salossa. Paremman kelin aikaan menimme minun automaattivaihteisella autollani Saloon ja Sirkka edelleen Turkuun ja sama tullessa. Talvisin menimme yöjunassa Helsinkiin, josta vaihdoimme Turun junaan ja Olli otti minut Salossa vastaan. Olen koko vammaisikäni rimpuillut ystävieni käsipuolissa ja nyttemmin työnneltävänä. Väliin Ali tuli Saloon ja sitten he Ollin autolla Kuopioon. Ystävyyteni Alin kanssa jatkuu edelleen vaikka kummankin puoliso on siirtynyt toisille tasoille.
Olli oli Kulan kasvatteja
Kun Ollikin oli poliolainen, niin kerronpa myös hänen elämästään. Hän sairastui noin nelikuisena, oikea jalka jäi lyhyeksi ja oli taipunut suoraan kulmaan. Kansakouluun hänet toimitettiin Raajarikkoisten koulusäätiöön "Kulalle", koska kouluun oli liian pitkä matka heidän maatilaltaan. Kyllä oli siihen aikaan vaikea paikka pitkästä matkaa tulleilla. Kotiin pääsi joulu- ja kesälomaksi paitsi jos oli leikkauksia, jotka ajoitettiin lomien ajaksi. Näin kävi Ollillekin. Ei ollut puhelimia, ei sukulaisia tai tuttuja Helsingissä eikä Olli osannut kirjoittaa eikä lukea. Isommat pojat pitivät jöötä, varastivat jopa iltapalaksi annetut porkkana- ja lanttupalat ja joululahjatkin piti heille luovuttaa.
Iän karttuessa pojat oppivat pitämään puolensa ja lopettivat seuraavaksi tulleiden pienten kiusaamisen. Näistä Ollin ajan kiusaajista muutama vietti myöhemmin aikaansa vankilassa. Kotona oli uskottu Ollin puheet, mutta Ollin ollessa yhtenä kesänä sairaalassa, oli johtajatar Krohn käynyt Ollin kotona ja kertonut äidille, miten kaikin puolin erinomainen koulu on. Johtajatar oli syvästi uskovainen eikä kai voinut kuvitellakaan tuollaisia kiusaajia voivan olla olemassa. Seuraus oli, että vaikeuksista puhuminen tiesi Ollille kotona äidin antamaa selkäsaunaa valehtelusta. Ollin äiti oli Ylistarosta syntyisin ja ollut diakonissana Sotkamossa ennen kuin tuli Kallen tavattuaan emännäksi maalaistaloon.
Olympialaisten aikana oli joku opettaja kutsunut muutamia poikia huoneeseensa radiota kuuntelemaan. Opettajien luo meno oli jyrkästi kielletty. Pojat oli tavattu tulomatkalla ja johtajatar oli henkilökohtaisesti taluttanut tukasta pojat nurkkaan eikä tarkistanut, että opettaja todella oli heidät pyytänyt. Ei ihme, jos heidän uskonsa aikuisten oikeudenmukaisuuteen alkoi horjua ja he alkoivat keksiä ilkikurisia kepposia tiettyjä opettajia kohtaan. Tupakanpolttokin tuli kuvaan.
Osa opettajista sai jakamattoman kunnioituksen koko loppuelämän ajaksi Ollinkin kohdalla. Heistä yhden miesopettajan nimi oli Toiviainen, toinen oli Toini Hakalahti, myöhemmin Kirves. Hän oli tehnyt Ollista lyijykynällä A3-kokoa olevan piirroksen. Ollin äiti oli säilyttänyt piirroksen ja se on komeillut kehyksissä seinällä aviomme alkuajoista saakka.
Kauko Valta Ylänne oli Ollin suuresti arvostama opettaja. Hän oli lukenut tunneilla kirjoittamiaan nuorisoromaaneja. Myös mui-den kirjailijoiden teoksia oli luettu. Olli sai häneltä elin-ikäisen kiinnostuksen historiaan ja kirjallisuuteen. Olli piti hyvin tärkeänä puutöitten tekoa koulussa. Minulla on yhä tallessa hänen kansakouluaikana tekemänsä isohko kippilava-kuorma-auto, veturi useine vaunuineen, pieni kilpa-autotyyppi-nen auto sekä jänis, jonka käpäliä, korvia ja istuma-asentoa voi muutella. Myöhemmin "veistoluokka" oli lakkautettu. Ollin mielestä se oli suuri vahinko.
Vain kummina lapsille
Ollin kiinnostus kouluaineisiin näyttää olleen opettajista kiinni. Hänellä on aina ollut keskiarvo alle luokan keskiarvon niin kansa- ja niin Invalidisäätiön ammattikoulussa (Sätkä) kuin terveitten tekulla Oulussa. Mutta työhön liittyvissä aineissa oli kunnolliset numerot. Näitten syiden vuoksi olen vuodesta 1990 alkaen antanut Mäntykankaan kouluun keväisin stipendit neljälle, 2 tyttöä, 2 poikaa, ala- ja yläasteilla oleville. Ehtona on keskiarvo alle luokan keskitason mutta jossakin aineessa on pitänyt olla edistystä. Mäntykankaan koulu on vammaisten lasten koulu Kuopiossa.
Lapsia emme oikein uskaltaneet ryhtyä hankkimaan, koska ikäni oli korkea. Yleensä ottaen minut on hyväksytty minuna, jos lie alussa vähän kummasteltukin. "Sotaväkiaikanani" työtoverit kantoivat selkäreppuna tai kultatuolissa, jos mentiin jonnekin huvi- tai työmatkoihin eikä ollut hissiä. He myös tanssittivat armeijan juhlissa. Saastamoisen aikoina kävin terveitten työtovereitteni kanssa hotelleissa tanssimassa. Hakijoille sanoin, että tangot käy, ei muut. Paitsi "heilahteleville" ei käyneet nekään. Hakijat sitten istuivat pöytäseurana, jos en lähtenyt lattialle. Sain tanssia joidenkin kanssa monta peliä samana iltana.
