POLIOTARINOITA
Kolhuja ja selviytymistä
Vasen eli se huonompi lonkkani murtui 12.1.1990 pankin luiskassa lumen ollessa jään päällä ulostulopuolella luiskaa. Paikalle osuneet auttoivat autoon, ajoin terveyskeskuksemme eteen. Ovessa oli lappu tilapäisestä sulkemisesta. Ajoin 38 kilometriä pääasemalle keskustaan ja soitin hakemaan pyörätuolilla, kun jalka on murtunut. Eivät ensin uskoneet mutta hakivat pyörätuolilla. Kun sitten kuvattiin, tuli kiire lähtö piipaautolla KYSiin ja siellä leikkaukseen. Kolme ruuvia lonkkaan vuoden ajaksi. Fysioterapeutti tuli neuvomaan sängystä pyörätuoliin siirtymistä. Ei neuvoista ollut apua, tiesin asian omasta kokemuksesta paremmin.
Opin uusia selviytymiskeinoja kotonani. Kotini on rakennettu täysin antamieni ohjeiden mukaisesti ja oli osoittautunut toimivaksi. Sisään tullaan autokatoksesta, joten en enää rämmi lumessa. Sisältä laitetaan lämmitys päälle. On sauna ja amme, leveämmät ovet, matalammat kaapit jne.
Kaaduin polvilleni 29.6.2001 kerrostalon hissin tömähtäessä alas, kävelytelineen väliin valuessani murtui vasen polvilumpio. Siihen laitettiin ns. kevytkipsi. Ajelin autolla koko kipsin ajan. Oli vain hiukan vaikea mennä ja tulla autoon. Ajaessani en ole koskaan voinut käyttää vasenta jalkaa.
Energistä elämänfilosofiaa
Mielestäni on suuri harmi, etteivät ihmiset uskalla puhua normaaleista asioista. Ollaan niin jouduttu nykyelämän lumoihin. Esimerkiksi yksikään leskinainen (miehiä on vähän) ei ole kertonut kokemuksistaan miehensä kuoleman jälkeen ennen kuin itse olen aloittanut. Voisin sanoa, että jäljet pelottavat.
Kerroin tohtori veljelleni Ollin olleen jossakin aiemmassa elämässään neanderdalilainen ja näytin piirroksia Björn Kurtenin kirjasta ”Kuinka mammutti pakastetaan”. Otsakohouman kohdalla näköisyys on yllättävän samanlainen. (Kurten oli Helsingin yliopiston paleontologian professori ja tunnetumpi maailmalla kuin Suomessa.) Niinpä suku selkäni takana oli tehnyt suunnitelman pääni selkeyttämiseksi. Sisareni lääkäripoika oli velvoitettu selvittämään asia minulle. Minun olisi pitänyt lähteä Harjamäkeen (paikallinen mielisairaala) lepäämään kahdeksi viikoksi.
Suostuin ottamaan 10 pilleriä. Tosin ennen nauttimista selvitin niiden sopivuuden omilta ystäviltäni, joista yksi on farmaseutti. Nautin pillerit, mutta ei niistä ollut apua. Nyt, 17 vuotta myöhemmin, olen vielä ”hullumpi" kuin silloin. Onneksi tunnen kymmenittäin samanlaisia, joten en tunne itseäni millään tavalla oudoksi. Suvun kanssa on hyvät välit. Lääkäreitä on nyt kolme mutta he eivät enää suosittele minua hoitoon. Ihmiset pitäisi saada keskustelemaan kaikenlaisista asioista - myös anteeksiantamisesta - ja ajattelemaan eri tavalla kuin yleensä on tapana. Varmaan Kelaltakin säästyisi euroja lääkekuluissa.
