POLIOTARINOITA
Kommentteja, kysymyksiä ja oikaisu
Nappisilmän tarinasta on tullut runsaasti kommentteja ja kysymyksiä: Miten voit muistaa vanhoja asioita tarkasti? Miksi penkoa vanhoja juttuja, eikö olisi parempi unohtaa? Miten vanhoja kannattaa muistella? Vastaan tässä muutamaan yleisimpään kysymykseen, mutta ensin oikaistaan.
Oikaisu: Juhani Hokkasen todellinen vamma
Eräs Nokialla vaikuttanutta myöhemmin vaikuttanutta Juhani Hokkasta Sätkällä yhtä luokkaa alemmalla vuosikurssilla ollut Juhani Perälä kirjoitti: Juhani Hokkasen vamma ei ole peräisin poliosta. Todiste on IT –lehti 12/2001, jossa sivulla 46 on juttu Juhani Hokkasesta 60 vuotta, "Nopea käsityskyky ja yritteliäisyys". Juhanin kämppäkaveri Arvo Vatanen, joka artikkelin on kirjoittanut kertoo mm. Evakot tulivat ja heistä Juhani sai tubitartunnan. Hän vietti lapsuus- ja nuoruusajastaan seitsemän vuotta Keski-Suomen Keskusparantolassa Kinkomaalla.
Onpa hyvä, että Juhanin vamman todellinen juuri tuli esiin. ”HokkasJussi”, kuten eräs nokialainen loistavaa mentoriaan nimittää, ei todellakaan mainostanut vammaansa. Kun tapasimme Juhanin kanssa ensimmäisiä kertoja ja mainitsin poliosta, Jussi kuittasi polion tutuksi siihen malliin, että mielsin hänet ilman muuta alan mieheksi. Ja niinhän se tietysti olikin, että Juhani tunsi polioselviytyjiä monin verroin enemmän kuin minä, joka tunsin kesäleirien jälkeen vain Sisupartiolaisen. Vaikka Juhanin vamma oli näkyvä, koin sen kielletyksi puheenaiheeksi, joten ohitettiin nopeasti ja siirryttiin ”asiaan”.Olin noihin aikoihin polion kanssa tiukasti kaapissa, joten Juhani luultavasti luuli minua vammattomammaksi kuin mitä olin ja minä taas ihmettelin, miten kummassa Jussi jaksaa ja jaksaa. Tunsin jaksamiseni todella surkeaksi verrattuna Juhaniin, koska Juhanin kerrottiin käyneen Lapissa vaeltelemassa, mikä oli minulle täysin käsittämätöntä ja poissa laskuista. Nyt ristiriita tulee ymmärrettävämmäksi, koska Jussi ei kärsinytkään lihasheikkoudesta vaan ainoastaan ontui voimakkaasti.
Vain kollegani yllättävän kuoleman yhteydessä puhuimme vamman aiheuttamista pulmista. Jussi kertoi, miten hän oli työmatkalla Japanissa tms. maassa. Ryhmän piti siirtyä jalan paikasta A Juhanille tuntemattomaan paikkaan B ja Juhani ei ihmisvilinässä pysynytkään joukon mukana eikä kukaan huomannut hänen jääneen jälkeen. Jotenkin Juhani onnistui suunnistamaan perille, vaikka pienimuotoinen hätäännys meinasi yllättää. Tapaus on jäänyt mieleen siksi, että arastelen ryhmämatkoja, koska pelkään jääväni laumasta tai etten jaksa lauman mukana.
Irja: Miten voit muistaa lapsuudenkokemuksesi niin tarkasti?Koska ainakin 4 ihmistä kysyi saman kysymyksen, yritän vähän avata asiaa. Minulla on surkea numero- ja nimimuisti, mutta muistan elävästi tuokioita tai episodeja. Useimmat muistikuvat ovat ihan tavallisista tilanteista tyyliin: olin alle kolmivuotiaana mukana ostamassa Myrskylän ukolle käkikelloa Mannerheimintien varrella olevasta kellokaupasta.
Tuokiokuvat ovat kolmiulotteisia värillisiä filminpätkiä, joissa on myös ääniraita sekä ulkoa tuleville äänille ja omille ajatuksille eli sille, mitä sanon mielessäni. Tuntoaistimuksia on vähän, koska polio on opettanut olemaan tuntematta. Muistan hyvin tarkkaan, mitä ihmiset sanovat, mutta en pidä taitoa mitenkään kummallisena, koska Myrskylän mummo ja ukko tavan takaa kertoivat, mitä kukakin oli sanonut Karjalassa ennen evakkoreissuja tai sen aikana. Kertomusten perusteella sitten kuvitin tarinat eli tavallaan näin sieluni silmillä ne tapahtumat, joista aikuiset kertoivat. Tarkennukseksi sanottakoon, että esimerkiksi tarina nokkospuskaan kaatumisesta on mummon ja ukon kertoma tarina, josta olen luonut itselleni leffan. Eli osa kuvauksistani on sisältä päin ”nähtyjä” ja osa alun perin ulkoa ”kuvattuja”.
Juhani ”Shamaani” (palautteen antajissa on ollut ainakin 5 Juhania): Joskus olet kuvauksesi takana, kerrot mitä Sinulle tapahtui tai tehtiin. Olet itse muualla. Taidat jättää sanomatta, että tuskin olisit halunnutkaan olla kaikissa tilanteissa mukana. Ehkä ihmisen pelastaa juuri se, jos hän kykenee jäämään ulkopuoliseksi mielettömissä tai väkivaltaisissa tilanteissa. Silloin "itseen" ei satu, koska itse ei ole edes muiden havaittavissa.Osuit naulan kantaan. NLP:n kautta opin, että koska mennyt on mennyttä, kannattaa miettiä, missä muodossa olleita ja menneitä muistaa. Jotkut ihmiset saavat apua siitä, että kuvittelevat katsovansa elämänsä kipukohdasta tehtyä leffaa, esimerkiksi raiskausta tai väkivaltatilanteita, pienestä mustavalkotelevisiosta. Siinä itse ei ole tapahtumien sisällä, vaan on ulkopuolisen tarkkailijan tai kameran asemassa eli kyseessä on ns. etääntymistekniikka. Tämä konsti on auttanut minuakin, vaikka huonona puolena on se, että siitä syntyy avuttomuuden tunnetta, kun ei voi näkemälleen tilanteelle mitään. Avuttomuus omaa ja toisen hätää kohtaan on vaikeaa kestää. Isä vei minut ollessani pieni Aku Ankka –leffaan. Leffassa oli kohtaus, jossa iso alligaattori oli heti Aku Ankan takana suu ammollaan valmiina hotkaisemaan Akun. Niinpä kiljuin täyttä kurkkua ”Varo Aku Ankka!!!” ja tunsin avuttomuutta, kun Aku ei kuullutkaan huutoani. Vaikka Aku selviytyi itsekin, Isä joutui viemään minut pois teatterista paheksuvien katseiden alta.
Onneksi kuulin Milton Ericksonin nk. February-man –tarinasta. Siinä muistojen pelottaviin tilanteisiin voi ottaa mukaan jonkun tukihenkilön. Olen oppinut katsomaan lapsuuteni ikäviä tilanteita ikään kuin stereona eli samaan aikaan lapsen näkökulmasta sekä sivullisen näkökulmasta. Kun sain muistikuvia siitä, miltä tuntui maata halvaantuneena, kuvittelin hoitajien ja lääkäreiden rinnalle nykyisen itseni, joka ottaa silloisen itseni syyliin, silittää ja selittää pienelle rauhoittavia sanoja: nyt on ankeeta, mutta kyllä tästä selvitään. Kun mieleeni muistui äidin ja Samin ankaria riitoja, joiden aikana mietin, miten minun käy, jos toinen tappaa toisen ja joutuu vankilaan, kuvittelin muistoon Milton Ericksonin istumassa huoneen nurkassa. Edes joku viisas on läsnä. Täydennetty mielikuva rauhoittaa kummasti.
Tietenkään Milton Erickson ei ollut vanhempieni riidellessä oikeasti läsnä enkä voinut oikeasti nostaa pientä itseäni syliini, koska olin itse halvautunut taapero, mutta suurillakaan ”korjauksilla” ei ole väliä, kunhan edes ylisummaan erotan, mikä osa muistoa on ”tohtoroitua” ja mikä ei. Muistikuvat ovat joka tapauksessa aina ”tehtyjä”, joten kannattaa tehdä sellaisia muistikuvia, joiden kanssa on hyvä elää. Joskus tietty etääntyminen auttaa tuomaan tilanteeseen mustaa huumoria ja totuuden muistaminen on tärkeää, koska muuten ei voi ottaa opikseen.
Jos ikävien muistojen muistamiseen liittyvät asiat kiinnostavat ja satut tykkäämään dekkareista, kannattaa ehdottomasti lukea Lenore Terrin kirja Suden lapset – Lukitut muistot (WSOY, 1997). Myös Jay Haleyn kirjoittama kirja Lyhytterapian lähteillä - Milton H. Ericksonin terapeuttiset menetelmät on täyttä rautaa. http://www.reteaming.com/kauppa/products.php?p=09f72fJuhani ”Shamaani”: Ihminen saa usein elämäänsä haittaavan, mutta myös ohjaavan haavan tai vamman. Se on taakka, mutta samalla se on missio.
Näin tuntuu tosiaan olevan. Oma omituinen haavani on se, että koen herkästi olevani ylimääräinen. Jos vähänkin tunnen, ettei minua tarvita, liukenen välittömästi, etten olisi vaivoiksi. Elämä on kuin palapeli, jossa kaikilla muilla on paikka, mutta itse satun olemaan se ainoa universumin ylimääräinen, mikä on tietenkin järkevästi ajatellen naurettava ajatus. Tunne on kuitenkin niin syvälle junttaantunut, että ei ole helppoa vaihtaa päättämällä, kuten Dr. Phil tietenkin neuvoisi tekemään.
Metkaa on sekin, että koen olevani lähipiirissäni hyväksytty, rakastettu ja tarvittu, mutta juuri ammatillisessa mielessä koen olevani se ylimääräinen. Teen jotain, mitä ei ole koskaan tilattu, mutta jota kuitenkin tarvitaan. Nykyään en yritä päästä ylimääräisyyden tunteesta eroon vaan mietin, voisinko todella olla jonkin sortin bonus tai jokeri. Se katalysaattori, joka ei kuulu alkuperäiseen kuvioon, mutta kuitenkin osallistuu prosessiin. Polio varmisti ja varmistaa, etten tule saamaan mitään aikaan voimalla tai kestävyydellä. Polio on mustamaija, joka säilyy kädessä elämän loppuun asti ja sen kanssa on pelattava.
Hullunkurisen ja perusteettoman ylimääräisyyden tunteen kanssa painiessani olen huomannut, että melkein jokaisella ihmisellä on jokin eksistentiaalinen juttu, joka luo enemmän tai vähemmän luovaa hierrettä. On helpompi ymmärtää toisia ihmisiä ja päästä myös lähelle, kun tietää, että myös toisella on sitkeä ja kiusaava ajatusvirhe, joka panee miettimään asioita. Jos ja kun jokaisella pitää olla jokin eksistentiaalinen pulma, niin miksipä ei ylimääräisyys. Ylimääräinen ei voi koskaan jämähtää paikalleen, koska ei ole paikkaa mihin jämähtää.
Unto: Tarinassasi ilmenee yksi sellainen asia, missä me ihmiset olemme hyvin erilaisia. Se on tapahtumien "työstäminen", märehtiminen tai miksi sitä nyt haluaakaan nimittää. Naiset uponnevat helpommin asioihin niin syvälle, että tarvitaan aikamoinen tikapuurakennelma nostaa pää takaisin normaali / huolettomaan elämänrytmiin. Kyllähän aina sapettaa, kun saa epäoikeudenmukaista kohtelua esim. työssä tai muualla. Silti tuntuu, että sen "unohtaminen" kävisi helpommin miehiltä kuin naisilta? Sama juttu omien mokien suhteen? Johannes Virolainen aikanaan mainitsi jossain haastattelussa, että se, mitä on tullut tehtyä, on tullut tehtyä ja sitä on jälkikäteen turha harmitella. Opiksi siitä kyllä voi ottaa, mutta katse on suunnattava eteenpäin.
Juhani Perttula on tullut havaintojensa pohjalta sellaiseen tulokseen, että on olemassa ns. pohdiskelevia ja sopeutuvia persoonia. Itse kuuluun pohdiskelijoihin ja Sinä sopeutujiin. Perttulan mukaan molemmat ryhmät voivat olla onnellisia tai onnettomia. Yksinkertaistettuna sääntö on sellainen, että jos elämä on perustavallista, sopeutuja on onnellisempi kuin pohdiskelija, joka helposti unohtuu ja hautautuu yhä syvemmälle omiin vatvomisiinsa. Vatvonta sinänsä ei vie minnekään vaan se, että tuottaako pohdinta uutta oivallusta elämään. Samaa paskaa ei kannata aina vain jauhaa, koska siten joutuu aina vain syvemmälle paskaan. Jos ei tohdi vaihtaa mietteitä mukavampiin, kannattaa tehdä vaihtarit toisen ihmisen synkkien ajatusten kanssa.
Mutta jos elämä on ollut kovaa tai haasteellista, siitä voi olla hankalaa selvitä selville vesille, jos ei selvitä itselleen, mikä on pelin todellinen henki ja minne ollaan menossa. Pohdiskeleva luonne ja haasteellinen alkuelämä sopivat kohdallani hyvin yhteen, koska jos en olisi analysoinut tilanteita, en olisi pärjännyt polion ja/tai äitini kanssa. Vanhemman persoonallisu
shäiriö voi olla lapselle hämmentävämpää ja vaikeammin hahmotettavaa kuin vanhemman juoppous tai ns. perinteinen ”hulluus”.
Ja vaikka pohdiskelija saisikin oman elämän elämänsä selvitettyä onnelliseksi, kerran pohdiskelijaksi ryhtyneestä ei yleensä tule sopeutujaa. Sen sijaan erittäin tiukka elämätilanne voi pakottaa perussopeutujasta pohdiskelijan. Kriisin sattuessa saamaan elämäntilanteeseen aiemmin joutunut pohdiskelija on perussopeutujalle suuri aarre, koska pohdiskelija on eräänlainen idealähde sopeutujalle.Perttulan pohde sopeutujista ja pohdiskelijoista on tärkeä, koska se selittää monta skismaa psykologin ja suomalaisen miesinsinöörin välillä. Psykologit ovat lähes poikkeuksetta pohdiskelijoita. Muutenhan tavalla tai toisella vaikeuksiin joutuneen auttamisesta ei tulisi yhtikäs mitään. Miesinsinööri näkevät (nais)psykologit monesti turhanvatvojina ja itsensä oikeina työntekijöinä. Vastaavasti naispsykologit näkevät miesinsinöörin toivottomana tonokkina, yhteistä aluetta ei ole helppo löytää. Vaikka jokaisen pitää antaa tulla onnelliseksi omalla tyylillään, lienee paikallaan kertoa pari kulunutta vitsiä.
Mikä on suomalaisen miesinsinöörin ja vessapaperin ero? Vessapaperi on laadusta riippuen kaksin tai kolminkertainen, mutta insinööri yksinkertainen.
Mikä on naispsykologin ja taskulaskimen välinen ero? Taskulaskin kertoo ja jakaa, mutta naispsykologi jakaa muttei kerro. Siis tietenkin huolia.
