POLIOTARINOITA
Petoksella leikattavaksi
Tiheistä muutoista huolimatta minulla oli kavereita. Niin Louhelassakin. Kesäloman alettua 1968 äiti sanoi eräänä iltana, että aamulla olisi Säätiöllä rutiinitarkastus. Homma hoituikin tuttuun ”pesu-linkous-potilaalta-ei-kysytä-mitään” -tyyliin, mutta kun oli aika lähteä kotiin, lähdettiinkin hissillä kellariin, vaatteet pois ja suihkuun. Vasta suihkun ovella äiti kertoi, että minun on jäätävä sairaalaan, koska minua leikattaisiin polvesta jalkojen 3 cm pituuseron tasaamiseksi.
Kun kysyin äidiltä, miksi hän ei kertonut aikaisemmin, että olenkin menossa leikkaukseen, äiti sanoi, että hän halusi säästää minut pelolta. Ilmeisesti tuohon aikaan lapsille valehtelu oli maan tapa, mutta valhe aiheuttaa aina enemmän tuskaa kuin totuus. Normaalina yksitoistavuotiaana minua painoi se, että olin luvannut tulla pihalle heti poliklinikkakeikan jälkeen ja nyt olin pettänyt porukan. Hämärän muistikuvan mukaan ainakin joku pihan kavereista kävi katsomassa minua ennen leikkausta.
Leikkaukseen valmistautuessa pelästyin morfiinipiikin nähtyäni sen verran, että juoksin piikkiä karkuun pari kertaa sängyn ympäri, mutta lopulta tilanteen koomisuus alkoi naurattaa sen verran, että alistuin piikitettäväksi. Leikkaava lääkäri tohtori Videman oli huumorimiehiä, kun hän leikkaussalissa mukamas arvuutteli, kummasta polvesta se kasvukyky nyt leikataan. Koska luottamus aikuisiin ja lääkäreihin oli petetyksi tulemisen jälkeen heikkoa, mielessä kävi ajatus, ”entä jos se sittenkin leikkaa väärän jalan”, mutta kun pääsin itse neuvomaan, mikä jalka leikataan, tunsin oloni turvalliseksi. Kai se antoi jonkinlaisen hallinnan illuusion tai morfiini oli tehnyt olon rohkeaksi ja huolettomaksi.
Leikkauksen jälkeen oli morfiinin määrästä riippuen vuoroon hyvä ja vuoroon ankeampi olo. Kipulääkkeessä ei pihistetty vaan sitä osattiin antaa ennakkoon. Melko pian pääsin tolkkuihini. Olin samassa huoneessa, jossa olin kuulemma ollut jo pienenä ja sänkyni oli melkein samassa kohtaa. Koska muut huoneen lapset olivat pienempiä, heistä ei jäänyt kuin meluava kuulokuva.
Isommat tytöt idoleina
Pääsin pian kelaamaan pyörätuolilla ja kurkin isojen tyttöjen huoneeseen. Tytöt tekivät minuun suuren vaikutuksen. Ensinnäkin siksi, että heille oli tehty isoja, aivan toista luokkaa olevia leikkauksia kuin meikäläisen ”epiphyseodesis”. He joutuivat makaamaan viikkoja, ellei peräti kuukausia mahallaan, mutta aivan erityisen suuren vaikutuksen minuun teki se, että he saattoivat lukea jopa kirjan päivässä! Vaikka olin 11 -vuotias, en ollut oppinut kunnolla lukemaan. Oli kerrassaan käsittämätöntä, että joku pystyy lukemaan romaanin yhdessä päivässä, koska lähipiirissäni kukaan ei ollut kyennyt sellaiseen. Ihailin tyttöjä suunnattomasti. Ainoa ”teko”, jonka sairaalassa sain aikaiseksi, oli eräs monimutkainen kirjailutyö. Viimeisen viikon kuljin kyynärsauvojen kanssa enkä pitänyt sauvoista ollenkaan, koska niiden kanssa hartiat tulivat kipeäksi.
Valehtelu johti sairaalapelkoon
Vaikka leikkaus ja sen jälkeinen kolme viikkoa sujuivat asiallisesti, koin pitkään pienen kauhun tuulahduksen astuessani mihin tahansa sairaalaan. Ulko-ovella häivähti pelko, että kukaties joudun jäämään sisälle sairaalaan. Pelkäsin joutuvani ansaan. Mielessäni sairaala on paikka, jossa itsemääräämisoikeus katoaa ja ihmisille voidaan tehdä mitä tahansa, joten sairaalaa kannatti kaikin keinoin karttaa. Tämä johtopäätös oli eräs syy, miksi myöhemmin kavahdin pelkkää ajatusta kolmesta viikosta Käpylän kuntoutuskeskuksessa.
Se, että äiti valehteli ja minut vietiin petoksella rutiinitarkastuksesta kellariin, aiheutti kauaskantoisen trauman. Osallistuin noin vuonna 2001 Ortonissa pidettyyn kipuseminaariin ja auditorio sijaitsi juuri sen poliklinikkahuoneen takana, jossa kävin jälkitarkastuksissa. Auditoriota etsiessäni eksyin samaan hissiin, jolla olin mennyt alakertaan 1968. Minua huimasi ja pelko kouraisi vatsassa ja meni pitkään ennen kuin pystyin kunnolla kuulemaan, mitä seminaarissa sanottiin. Päivän aikana purin trauman, ja kun olen myöhemmin käynyt Ortonissa, paniikkia ei ole enää tullut. Varsinkaan viimeisen remontin jälkeen.
Vaikka äitini motiivina oli tunteitteni ”säästäminen”, hänen olisi pitänyt kertoa tulevat tapahtumat rehellisesti. Äiti pelkäsi sairaaloita ja kukaties hän pelkäsi minun livistävän tai panevan kampoihin. Onneksi hoitohenkilökunta puhui koko ajan minulle totta ja kuunteli minua. Eihän leikkaus herkkua ollut, mutta jalkojen pituuseron tasoittuminen kolmesta sentistä kahteen oli leikkauksen väärti. Pituusero vähentyi sentillä, kun vasen jalka kasvoi polvesta, mutta oikea ei. Leikkaus olisi pitänyt tehdä aiemmin, jotta tasoittumista olisi tullut lisää, mutta lääkärien oli tietenkin vaikeaa ennustaa, kuinka pitkäksi lopulta kasvaisin.
