POLIOTARINOITA
Meilahdesta Myrskyllään
Saatuani toivomani pakit Raajarikkoisten koulusta, kävin vielä vuoden leikkikoulua ja menin syksyllä Meilahden kansakouluun, joka oli oppilasmäärältään Suomen suurimpia ellei peräti suurin koulu. Äiti näytti koulun samalla kun kävimme ilmoittautumassa ja siitä lähtien hoidin koulun omin nokkineni ensimmäisestä koulupäivästä lähtien. Koulutunnit olivat OK, mutta välitunnilla kaatoivat pojat minut vahingossa pihalla ohi juostessaan eikä minulla ollut kavereita.
Noin kahden kuukauden kuluttua äitini ja isovanhempani olivat sopineet, että jatkankin koulua Myrskylässä. Niinpä siirryin sinne kesken lukukauden. Mummo, ukko ja Keke pitivät minusta niin hyvää huolta kuin lapsista tulee pitääkin. Minulle se oli luksusta. Opettaja Sihvola oli erittäin mukava ja kannustava. Ainoa varjopuoli oli luokkahuoneen kylmyys, mikä aiheutti särkyjä sekä runsaan kilometrin suuntaansa oleva koulumatka. Erityisen tappavalta matka tuntui talvipäivinä, koska olin jo tuolloin hyvin kylmänarka. Kaikkein kovimmilla pakkasilla Keke tuli hakemaan minut Putte-hevosen kyydillä.
Opettaja valitti, että kirjoituksestani ei tahtonut saada selvää, koska teksti oli niin himmeää. Pulmaksi osoittautui se, että en jaksanut painaa lyijykynää tarpeeksi kovaa paperia vasten, koska käsi väsyi heti alkuunsa. Vuosia myöhemmin mummoni ollessa melkein 90 -vuotias myös hän törmäsi samaan ilmiöön. Vaikka mummoni oli keskimääräistä empaattisempi ihminen, hänkään ei tajunnut, miten ikävältä heikkous tuntuu, ennen kuin se osui omalle kohdalle. Lapsena monesti toivoin, että muut ymmärtäisivät, miltä minusta tuntuu, mutta nykyään en toivo, koska jotta toinen voisi ymmärtää, hänen täytyisi heikentyä ja sitä en toivo kenellekään.
Loittonevien selkien syndrooma
Toisella luokalla opettaja vaihtui. Hän ei heti tajunnut, miten polio vaikuttaa. Luulen, että tilannettani ei selvitetty hänelle yhtä huolella kuin Sihvolalle, joten on mahdollista, että opettaja ei uskonut kertomuksiani. Olen edelleen kitkerä siitä, että opettaja ei puuttunut tilanteeseen, jossa muut oppilaat haukkuivat minua linkku-liisaksi ja kaatoivat joukolla lumihankeen.
Pahinta oli kuitenkin se, että opettaja vaati minua osallistumaan hiihtopäivään, vaikka sanoin, etten jaksa hiihtää. Pelkästään koulumatkan käveleminen tai hiihtäminen vei kaikki mehut. Kun selitykset ja vetoomukset eivät auttaneet, oli pakko lähteä. Vaikka hiihdin niin kovaa kuin jaksoin, näin muiden lasten selkien loittonevan ja katoavan metsän kätköihin. Luulin kuolevani siihen paikkaan enkä vielä tänäkään päivänä tiedä, miten jaksoin metsästä pois. Koska opettaja ei voinut jättää minua metsään, muut lapset odottelivat pitkään ”irrallaan” koulun pihassa. Koin helpotusta ja tulleeni ymmärretyksi, kun opettaja totesi lyhyesti, että minun ei tarvitse osallistua urheilupäivään ensi vuonna. Vieläkin kouristaa, kun näen itseäni vanhempien ihmisten porhaltavan kadulla ohitseni ja näen loittonevia selkiä.
Pakkomuutto takaisin Meilahteen
Toisen luokan loputtua äiti tuli kesällä Myrskylään ja ollessamme kahden kävelyllä hän ilmoitti, että palaan syksyllä takaisin Meilahteen. Kun sanoin haluavani pysyä Myrskylässä, äiti tuumasi kylmästi, ettei minun mielipiteelläni ole merkitystä, joten minun olisi parasta näyttää iloista naamaa. Koska vaihtoehdot olivat lähtö itkien tai nauraen, päätin käyttäytyä ikään kuin olisin ollut muutosta mielissäni. Yritin olla innoissani muutosta, jota virallisesti perusteltiin sillä, että saisin Helsingissä parempaa opetusta.
Todellinen motiivi muutolle oli se, että äitini oli mennyt itsenäisyyspäivänä 1996 naimisiin ”Samin” kanssa. Sami piti minusta kovasti ja Sami oli äidin monista poikaystävistä mukavimpia. Kun Sami oli meillä ensi kertaa kylässä, olin pyytänyt häntä isäksi. Meillä oli tapana puhua pitkiä puheluita iltapäivisin ennen äidin kotiintuloa. Kutsuinpa Samin 6 -vuotissynttäreillekin, vaikka Sami ja äiti olivat silloin riidoissa. Sami ja äiti olivat olleet milloin yhdessä ja milloin erillään, mutta olivat jostain syystä löytäneet toisensa sillä aikaa kuin asuin Myrskylässä. Haistoin aivan oikein, että äiti ei halunnut minua takaisin, mutta äiti ei kehdannut myöntää vastahakoisuuttaan Samille, joka piti minusta kovin.
Kun Sami kertoi äidilleen aikomuksestaan mennä naimisiin äitini kanssa, Samin äiti ”Agneta” oli purskahtanut itkuun, koska äiti ja Sami eivät voisi saada lapsia. Se ainoa lapsenlapsi, joka Agnetalla olisi, olisi vammainen. Mutta kun kanssa tapasimme Agnetan kanssa, pidimme heti toisistamme eikä vammaisuus ollut pulma.
Kun muutin syksyllä takaisin Meilahteen, menin aluksi ruotsia opiskelevalle rinnakkaisluokalle. Sami valmistui diplomi-insinööriksi ja vanhemmat saivat päähänsä, että perhe muuttaa Kanadaan. Niinpä siirryin joululta englantia opiskelevaan ryhmään ja sain keväällä englannista hyvät numerot.
Maanantaikuoro kannusti
Meilahden kansakoulussa toimi Maanantaikuoro ja taisin olla hyvän lauluääneni vuoksi laulunopettaja Kyllikki Raution erityisessä suojeluksessa. Maanantaikuoro esiintyi usein, radiossa ja televisiossakin. Kun Tarvajärvi luovutti äitienpäivänä suurkeräyksen avulla hankitut poliisiautot Senaatintorilla, Maanantaikuoro oli Suurkirkon portailla laulamassa. Aamulla olimme olleet suorassa radiolähetyksessä ja illalla tuli ulos aiemmin studiossa nauhoitettuja lauluja. Kaksi kertaa radiossa ja kerran telkkarissa ei ollut huono saldo yhdelle päivälle. Maanantaikuoro auttoi jaksamaan ja äiti oli minusta kerrankin ylpeä, kun kuoromme oli laulamassa Matteus passiota Johanneksen kirkossa.
Muuttoa Kanadaan ei kuitenkaan tapahtunut, vaan muutimme sen sijaan Vantaan Louhelaan. Aloin saada toistuvia keuhkoputkentulehduksia, mistä syystä yskin öisin melko äänekkäästi. Yskiminen tietenkin häiritsi äitiä ja Samia. Äidillä oli tapana syyllistää minua sanomalla: miten sinä aina onnistutkin sairastumaan. Oikeasti sairastuminen johtui passiivisesta tupakoinnista, sillä Sami poltti kolme toppaa ja äiti kaksi toppaa tupakkaa päivässä. Asuntomme oli todellinen kaasukammio. Aloin uskoa, että kaikki sairaudet olivat minun syytäni. Yskien kävin neljännen luokan Kaivokselan kansakoulussa, josta pyrin ja pääsin oppikouluun.
Kolme pysyvää kouluilmiötä
Jouduin aina luokkaa tai koulua vaihtaessani epäilyn alaiseksi. Ei uskottu, kun koitin selittää, että en jaksa liikuntatunteja, mutta jo muutaman liikuntatunnin jälkeen sain siirron ajanottajaksi tai hallinnolliseen rooliin. Jos yritin olla normaalisti mukana, kipeydyin pahasti enkä jaksanut keskittyä muihin aineisiin.
Samilla oli sama, melko harvinainen sukunimi kuin isälläni. Niinpä opettajat olivat aluksi epäluuloisia, kun kahden eri miehen allekirjoitukset kummittelivat todistuksissani tai muissa lupalapuissa. Asia korostui, kun Sami adoptoi minut Louhelan aikaan ja sukunimeni vaihtui samaksi, mikä se oli ennenkin ollut.
Oli koulu mikä tahansa, lauloin aina yksinlaulun joulu- ja/tai kevätjuhlassa. Ei siis ihme, että suunnittelin tuohon aikaan laulajan uraa. Jatkoin Maanantaikuorossa Louhelasta käsin.
