POLIOTARINOITA
Varkauden helvetti
Äitini ja adoptioisäni Sami suunnittelivat muuttoa Kanadaan, mutta Louhelan aikoihin he päättivätkin perustaa maa- ja vesirakennusyrityksen Varkauteen. Minulle suunnitelmasta ei etukäteen juuri puhuttu, joten en tiedä, kuinka huolelliseen harkintaan päätös perustui. Lähtö Louhelasta oli huono, koska lähdin sieltä aamulla muka poliklinikkakäynnille, mutta jouduinkin leikattavaksi, joten en päässyt koskaan hyvästelemään kavereitani, koska jouduin sairaalasta suoraan lapsi-invalidien kesäleirille Sulkavalle ja sieltä suoraan Varkauteen. Minua todellakin vaivasi se, etten voinut sanoa kavereille kunnolla moi. Heidän näkökulmastaan katsoen katosin. Harmitti, koska arvelin, että heitä harmitti tai ainakin kummastutti.
Muutimme Varkaudessa aluksi sairaalan lähelle ja sain nopeasti kavereita kerrostalon muista lapsista. Uuden yrityksen perustaminen imi äidin ja Samin ajan, joten olin paljon yksin kotona. Tehtävänäni oli imuroida kämppä joka päivä ja pyyhkiä pölyt. Ikävöin isää ja Myrskylän porukkaa. Koska olin nyt virallisesti Samin tytär ja hän odotti minun unohtavan oman isäni ja kiintyvän häneen. Sami puhui jatkuvasti pahaa isästäni ja halusi ”avata silmäni” isän suhteen, mutta mitä enemmän äiti ja Sami haukkuivat isää, sitä enemmän ikävöin isää. Sami loukkaantui verisesti, kun en muistanut isänpäivää.
Syksyllä menin Varkauden yhteislyseoon eli Lyskaan, joka sijaitsi keskustassa Päiviönsaarella. Koulumatkani oli mielestäni pitkä ja harmitti todella, kun vanhemmat saattoivat ajaa ohitseni ottamatta kyytiin, vaikka hyvin tiesivät, miten raskasta kävely oli. En tiedä, pyrkivätkö he ohiajollaan kohottamaan kuntoani, mutta voi myös olla, että he olivat niin innoissaan oman firmansa takia, että he todella unohtivat minut.
Tehokas näkymättömyyskampanja
Pitkä koulumatka vei voimiani, ikävä Myrskylää kaikersi. Aloin muuttua hajamieliseksi. En jaksanut keskittyä, unohdin viedä roskat enkä jaksanut näyttää iloista naamaa. Ikään kuin kurinpitotoimena vanhempani keksivät kokeilla kasvatuskeinoa, jossa lapsi jätetään tietoisesti huomiotta. En tiennyt juonesta mitään, mutta kun he alkoivat käyttäytyä kuin minua ei olisikaan, päätin tehdä kokeen. Silppusin keittiön lattialle vessapaperirullan ja menin omaan huoneeseeni seuraamaan, mitä tapahtuisi, kun vanhemmat tulisivat kotiin. Veikkasin selkäsaunaa, mutta kun äiti ja Sami ryhtyivät keittämään hernesoppaa, ikään kuin mitään ei olisi tapahtunut, sanoin mielessäni itselleni: tästä talosta on pakko päästä pois. Kuka tahansa normaali vanhempi olisi pahemman kerran huolestunut, jos lapsi alkaa silputa vessapaparirullia keittiön lattialle, mutta nämä eivät olleet millänsäkään. Se oli mielestäni outoa ja sairasta.
Huomiotta jättämisen kampanja oli jo ohi, kun muutimme joskus kevään korvalla Päiviönsaarelle kauppatorin viereen. Menetin taas pihakaverini. Koulukaverit kummeksuivat slangiani, mutta opin nopeasti savoa. Vaikka koulumatka oli uudessa asuinpaikassa lyhyt, aloin myöhästellä koulusta, enkä jaksanut keskittyä. Koulu alkoi mennä kiihtyvällä vauhdilla penkin alle. Kevään korvalla aloin tulla yhä epätoivoisemmaksi. Äiti ja Sami olivat paljon poissa ja kun äiti tuli kotiin, hän vetäytyi sänkyyn lukemaan korvatulpat korvissa. Jos menin hänen lähelleen, hän rääkäisi ”pois siitä tuhisemasta”.
Lyöminen ei kannata
Onneksi löysin ystävän. Vastapäisessä talossa oli pankki ja talon yläkerrassa asui pankinjohtajan perhe. Perheen pojan ja minun ikkunani olivat vastakkain ja kerran poika oli nähnyt, kun äiti oli lyönyt minua. Poika tuli koulussa juttelemaan näkemästään ja olin todella hämmästynyt kun poika sanoi, ettei lapsia saa lyödä. Olin tottunut siihen, että minua voi lyödä mennen tullen syytä sen kummemmin kertomatta. Aloin liikkua pojan reilussa ja kivassa kaveripiirissä, mistä seurasi se, että tytöt juorusivat minusta. Sain kuulla tekeväni asioita, joista en ollut vielä kuullut puhuttavankaan. Sain varsin viattomilla teolla tuhman tytön maineen.
Sami käytti paljon alkoholia, joten suutuspäissään hän nosti minut kurkusta seinälle. Jälkeen päin hän ei muistanut mitään ja kielsi jyrkästi toimineensa sillä tavoin. Hän ei suuttunut kovin usein, mutta kun hän suuttui verrattain pienistä asioista, siinä oli oksat pois. Muutaman kerran olimme autossa ja hän sanoi ajavansa päin puuta ja tappavansa sillä tavalla koko porukan. Vauhtia saattoi uhkauksen aikana olla mutkaisella jäisellä tiellä 140 kilometriä tunnissa. Otin uhkauksen todesta, koska Sami oli kolaroinut monta autoa lunastuskuntoon aidosti vahingossa. Kun ilmoitin pelkääväni ja pyysin vähentämään vauhtia, pelkuruuttani pilkattiin.
Mieltäni ei myöskään ylentänyt se, että kuulin öisin, miten äiti ja Sami tappelivat, koska Sami halusi oman lapsen, pojan. Sami vaati äidin sterilisaatioleikkauksen purkamista, mutta äiti ei halunnut edes yrittää. Riidat, selkäsaunat ja huomiotta jättämiset olivat merkki siitä, että olin heille pettymys. Oli nurinkurista, että samaan aikaan kun Sami halusi uusia lapsia, sain edelleen kuulla siitä, miten kalliiksi tulen ja kuinka paljon vaivaa minusta on. Mietin, millä ihmeen ajalla se uusi lapsi tulisi hoidettua.
Jaksamisen äärirajoilla
Masennukseni tai pikemminkin epätoivoni syveni ja aloin suunnitella itsemurhaa. Aluksi ajattelin, että siinä sitten surevat kun olen kuollut, mutta hyvin pian ymmärsin, että minulle oltaisiin korkeintaan pari viikkoa vihaisia. Opettajani ja luokanvalvojani, jonka mies oli firmassamme työssä, tuntui hänkin olevan vihainen minulle. Tuntui, että kaikille olisi helpompaa, jos minua ei olisi.
Sain jotenkuten kitkuteltua kesäloman alkuun, jolloin lähdin ruotsia oppimaan ns. viidesläisesti uskovien leirille. Myös serkkuni ”Wati” oli siellä. Olin leirille mennessäni henkisesti finaalissa ja eikä ollut temppukaan saada minua ”tulemaan uskoon”. Leirin jälkeen menimme Watin kesämökille. Wati oli lapsuuteni ainoa pitkä ystävyyssuhde. Hänellä oli erityisen ihana isä Sulo. Watin elämä oli osoitus siitä, että elämä saattoi olla myös vakaata ja turvallista. Wati asui koko lapsuutensa ja nuoruutensa samassa kerrostaloasunnossa ja hänen saattoi viettää pitkiä kesiä mökillä opettajavanhempiensa kanssa. Sellaisen elämän minäkin olisin halunnut. Mökillä ollessa ja uidessa aloin taas saada ilmaa siipieni alle, mutta kun jouduin aiemmin kuvaamalleni leirille Kolmirannassa, elämänuskoni painui takaisin pakkasen puolelle.
Kolmirannasta matkasin takaisin Varkauteen ja epätoivo syveni. Muutuin entistäkin hajamielisemmäksi, aloitekyvyttömäksi, huoneeni oli sekaisin kuin kaatopaikka enkä todellakaan muistanut viedä roskia, mistä unohduksesta sain rangaistukseksi remmiä. Tilanne oli jotenkin tragikoominen: Sami sanoi antavansa remmiä ”minun parhaakseni”. Olin kuitenkin sen verran ovela, että olin hankkinut housuliivit, joten remmin iskut eivät niin sattuneet. Enemmän sattui sieluun, koska en ymmärtänyt, miten remmi auttaa hajamielisyyteen.
Elo-syyskuun vaihteessa tuijotin Ahlströmin tehtaiden voimala-altaita, koska ne tuntuivat kutsuvilta. Ajattelin, että pyörteiden lempeään imuun on helppoa heittäytyä ja minut löydetään nopeasti. Vain pieni askel eteenpäin. Jostain syystä halusin hukuttautua. Itkin ja vetosin kotona, mutta kukaan ei kuunnellut. Harkitsin perheneuvolaan menemistä, mutta olin varma, ettei hätääni uskottaisi, koska olin sentään yrittäjäperheestä. Tai toisin päin, koska olimme yrittäjäperhe pikkukaupungissa, meidän tuli näyttää ulospäin hyvältä. Myöhemmin kuulin viisauden, johon minun on helppo yhtyä: Jumala loi maaseudun, ihminen suurkaupungin ja piru pikkukaupungin.
Sinnittelin päivän kerrallaan. Ehkä jokin pelastus ilmaantuu. Paradoksaalisesti sain lohtua ja voimaa siitä, että mahdollisuus kuolla on aina käytettävissä, jos tilanne menee mahdottomaksi. Paria kuukautta pidempään en olisi jaksanut.
