POLIOTARINOITA
Kaislarannassa suhisee
Kesällä 1963, 1964 ja/tai 1965 päivänä äiti selitti, että tarvitsen virkistystä, jota saisin poliopotilaiden hoitokodissa Kaislarannassa. Kun matkustimme Vihdin korpeen, minulle alkoi tulla Hannu ja Kerttu –sadun tunnelmat: täältä ei löydä ikinä pois. Kaislarannan talo sijaitsi pimeän kuusikon ja heleän koivikon rajalla. Aurinkoisenakin päivänä talossa tuntui olevan synkkää, koska talon katossa oli pitkät lipat ja päivänpaiste ei juurikaan taipunut sisälle. Rantaan oli jaloillani mitattuna pitkä matka eikä lapsena saanut muutenkaan mennä rantaan yksin.
Kaislaranta oli hoitokoti, tai oikeastaan Suomen ensimmäinen vammaisten palvelutalo, joka on tarkoitettu polion uhreille, kuten ilmaus niihin aikoihin kuului. Talo oli asukkaille tärkeä, koska muuten nuoretkin ihmiset olisi jouduttu sijoittamaan vanhainkotiin. Lapsen silmin Kaislarannan pääasiassa keski-ikäiset hoidokit tuntuivat vanhoilta, vaikka 16 -vuotias Unski ja puurasioita kaivertava Topi olivat hauskaa juttuseuraa. Äidillä oli tapana uhata, että jos en toipuisi riittävästi, ehkä pääsisin vanhainkodin sijasta Kaislarantaan, mutta minun kannaltani paikka oli kuin elävien hautausmaa.
Ainoat hauskat muistot liittyivät Tiikerihai/Kuningaskobra -singlen soittamiseen sekä muutamiin uima- ja saunareissuihin, joita ehdittiin tehdä. Myös erään tädin kanarialintujen puuhien seuraaminen oli kiinnostavaa. Varmasti paikka oli mitä mainioin keski-ikäiselle pyörätuolia käyttävälle ihmiselle, mutta minulla ei ollut hauskaa. Koska olin oppinut olemaan hyvä potilas, yritin olla niin aurinkoinen kuin suinkin, etten pahoittaisi toisten mieltä, mutta sisälläni kärsin. Kaipasin kipeästi Myrskylään, mutta äiti selitti, ettei hän pitänyt hyvänä sitä, että saan sieltä huonoja vaikutteita.
Kaislarannan asukkaat olivat hyvin ystävällisiä ihmisiä ja yrittivät viihdyttää parhaansa mukaan. Varmaan he ymmärsivät, että olin väärässä paikassa. Tietenkin viihtymättömyyteeni vaikutti sekin, että olin sen verran vilkas lapsi. Taisin olla aika riesa ja kälättäjä. Tunsin itseni hylätyksi ja petetyksi ja eräällä tavalla vangiksi. Ruoka oli hyvää ja sitä tuli säännöllisesti. Toisin kuin kotona.
Ehkä kaikkein masentavinta koko hommassa on se, että olin joutunut tai ”päässyt” virkistykseen vastoin tahtoani, ja sen vuoksi minun odotettiin olevan kiitollinen. Jos olisi sanottu suoraan, ”tämä on sinulle huono paikka, mutta pantiin sinut tänne, kun me ei muutakaan keksitty”, olisin kestänyt tilanteen paremmin, koska se olisi ollut rehellistä. Tunsin itseni niin väärin ymmärretyksi, virkistysloma esiteltiin juuri minulle suurella vaivalla ja yhteiskunnan uhrauksin hankittuna toivelomana, josta pitäisi ymmärtää olla kiitollinen!
Paluu muistojen Kaislarantaan
Kitkutin Kaislarannassa ainakin kahtena ellei peräti kolmena kesänä muutaman viikon kerrallaan. Kun myöhemmin luin ja kuuntelin muiden polioselviytyjien kokemuksia Kaislarannasta, sanat tylsä tai ikävä eivät esiintyneet Kaislarannan yhteydessä lainkaan. Mieluumminkin hauskuus ja huvi. Niinpä ajattelin, että olisi ehkä paikallaan päivittää traumaattisen synkkää mielikuvaa. Ideana trauman siedätyshoidossa on se, että pelottavaan tai ikävään paikkaan mennään turvallisesti, rauhallisesti, omin ehdoin ja ajan kanssa, jolloin voi pelko hellittää otettaan. Niinpä kesällä 2005 päätin ohikulkumatkalla pistäytyä katsomassa, oliko paikka todellakin niin ankea kuin muistin.
Ilmoitin tuloani edeltävänä päivänä taloudenhoitajalle, että tulisin seuraavana päivänä mukaan lounaalle. Kun tulin paikalle, syksyllä 1966 Kaislarannan emäntänä aloittanut ”Kepa” tunnisti minut oitis, vaikken tunnistanut häntä. Olin varma, että Kepa sekoittaa minut johonkin toiseen lapseen, kunnes Kepa kertoi tutulta kuulostavan tarinan. Kesällä 1967 muuan nainen eli äitini oli mitään etukäteen ilmoittamatta jättänyt erään nappisilmäisen tytön ja tämä vaatteet Kaislarannan pihalle ja oli käskenyt emännän pitää tytöstä huolta, kunnes nainen kerkiäisi hakemaan tytön takaisin. Kepa oli ollut erittäin hämmästynyt siitä, että lapsi dumpataan noin vain hoitokodin pihalle sen kummempia selittämättä. Mutta koska Kaislaranta oli polioinvalidien palvelutalo, hän päätti pitää tytöstä huolta, kunnes nainen hakisi tytön.
Kepan mukaan olin ollut aluksi hyvin arka ja vetäytyvä, mutta sopeutuvainen. Talo oli kesäisin täynnä, joten nukuin milloin missäkin huoneessa, milloin kenenkin kainalossa. Joku muistaa, että itkin paljon. Pelkäsin, että minut jätetään sinne lopuksi ikää. Kepan kertoman tarinan mukaan nainen oli tullut hakemaan tytön eikä Nappisilmästä kuulunut sen koommin. Minulta oli jäänyt Kaislarantaan kylpytakki ja Kepa oli säästänyt sitä 20 vuotta, mutta arveli sitten, etten kuitenkaan siihen mahdu ja otti takin uusiokäyttöön lattialuutuksi. Kepa kertoi miettineensä viimeisten neljänkymmenen vuoden ajan, mihin tyttö oli joutunut ja aika ajoin hän kyseli Kaislarannan vierailta, olivatko he kuulleet Nappisilmästä. Ja siinä sitten yhtäkkiä olin, melkein 40 vuotta myöhemmin.
On ollut ymmärrettävää, että Myrskylän mummo, minua päivähoitanut Näsmanin täti ja muut läheiset olivat huolissaan tavasta, jolla äiti minua kohteli, mutta olen ällistynyt siitä, että asia oli vaivannut vuosikymmenien ajan täysin "sivullista" ihmistä. Tosin pienen virittelyn jälkeen muistin Kepasta ja asukkaista monia yksityiskohtia. Ehkä eräs lisäsyy siihen, että Kepa muisti minut ja minä lopulta Kepan oli se, että Kepa on Sortavalan maalaiskunnan evakkoja ja hänen murteensa kuulosti samalta kuin mitä Myrskylässä puhuttiin.
