POLIOTARINOITA
Lapsi-Invalidien kesäleirit
Olin kolme kertaa Invalidiliiton järjestämillä kolmiviikkoisilla kesäleireillä, jossa osallistujilla oli monella eri tavalla syntyneitä liikuntavammoja. Oli hämmentävää olla eräs liikuntakykyisimmistä lapsista, koska normaalisti olin uintia lukuun ottamatta ryhmän heikoin.
Leiri oli tarkoitettu pienemmille lapsille ja siellä oli aito leiritunnelma eli leikkiä, uintia, siivousta, tupatarkastuksia, laulua, opiskelimme jopa tanssia. Sulkavan Linnavuorella käynti oli hieno elämys. Samoin kuin laivaristeily Saimaalla. Ainoa, mikä minua hieman ahdisti, oli lukuisat ihailijat.
Sulkava 1968
Olin heti kesäloman alusta Säätiöllä leikattavana ja tulin Sulkavalle kesken isompien lasten suoraan sairaalasta. Jalka oli arka ja oli vaikea liikkua. Leiri oli kahtalainen. Päivällä oli ohjattua ohjelmaa. Suoritin leirillä mm. uimamaisterin tutkinnon ja pellehyppyä esittäessämme sorruimme pelleilyyn, joten tulin 5 metristä alas suoraan takapuolelleni. Koska meillä oli vaatteet päällä, takapuoli oli vain hieman hellänä ja kokemus oli kaiken kaikkiaan hauska.
Mutta leirillä oli myös ahdistava puoli. Varsinkin sisäiset vierailupäivät olivat kulttuuria, johon en todellakaan ollut tottunut. Normina näytti olevan, että pojat tulivat tyttöjen huoneeseen ja aloittivat hillittömän pussaamisen. Ei auttanut, vaikka otti kahvat pois ovista tms.
Kerran erehdyin vierailemaan poikien kämpillä ja eräs Raajarikkoisten koulua käyvä kaveri kaappasi minut sänkyynsä ja alkoi pussata niin, että pelkäsin tukehtuvani siihen paikkaan. Vaikka olin 11 -vuotias, pelkäsin oikeasti joutuvani raiskauksen kohteeksi. Onneksi satuin olemaan nuhassa ja kun en nuhan vuoksi saanut nenän kautta ilmaa ja suusta ei saanut suutelun takia ilmaa, nenästäni roiskahti iljettävä limaklimppi ”ihailijani” poskelle. Räkä keskeytti kaverin romanttiset ajatukset ja räkäilystä sain lisänimen Räkä-Roosa, mikä oli omiaan suojelemaan minua sillä kurssilla ainakin jonkin verran.Kolmiranta 1969
Kolmirannan leirillä seurustelukulttuuri vain raaistui. Me paremmin liikkuvat asuimme järven rannalla olevissa taloissa ja vaikeavammaisemmat asuivat ydinalueella. Välimatkaa alueiden välillä oli muutama sata metriä. Päivät menivät leirillä OK. Katsoimme telkkarista kun ensimmäinen ihminen astui kuuhun.
Mutta illalla ohjaajat lähtivät ranta-asumuksilta omiin rientoihinsa eikä meillä ollut lupaa poistua ranta-alueelta. Ohjaajien lähdettyä alkoi lähes jokailtainen ohjelmanumero, jossa pojat ryntäsivät tyttöjen taloon ja ryhtyivät hulluna pussaamaan. Poikia tunki sisään, vaikka otin kahvat pois ovista tai tein mitä hyvänsä. Pojat kävivät mitään kysymättä kimppuun ja imivät kaulani fritsuille.
Ohjaajat eivät ottaneet todesta, kun kerroimme mitä iltaisin tapahtuu. Muistan miettineeni, mikä ohjaajien illanvietossa on niin paljon tärkeää, että he eivät voi jäädä rauhoittamaan tilannetta. Sitten ajattelin, että kai tämä on ihan normaalia ja hyväksyttävää, kun aikuiset ihmiset, jotka on oikein palkattu meidän ohjaajiksemme eivät näe tässä mitään ongelmaa. Ehkä järkyttävintä koko jutussa oli se, etten tiennyt, miten leiriltä pääsisi pois. Yritin luovia ja sopeutua.
Tupakka vei tikattavaksi
Tukalan tilanteeni pelasti se, että tulin ensi kertaa elämässäni kokeilleeksi tupakanpolttoa. Poltin useita savukkeita ja menin niin sekaisin, että vedin ovea liian kovaa otsaani vasten, jolloin otsaani tuli syvä haava. Seuraavana aamuna minut vietiin Töölön ensiapuun ommeltavaksi. Lääkäri kiinnitti huomiota kaulassani oleviin fritsuihin ja kerroin siinä parsimisen lomassa pojista ja siitä ahdistuksesta, kun niille ei mahtanut mitään. En ikinä unohda, miten hyvältä tuntui, kun lääkäri otti puheeni vakavasti ja taisi hän jotain sanoa leirin ohjaajallekin.
Ohjaaja kävi paluumatkalla minulle selittämään, miten olin itse aiheuttanut tilanteen ja oikeasti halusin, että pojat tulisivatkin käymään. Myös se oli minun syytäni, että työaikaa menee hukkaan meikäläisen parsimiskeikoilla. Hämmennyin kovasti, koska ainakaan tietoisessa mielessä en toivonut poikien vierailua enkä jaksa uskoa, että alitajuisestikaan halusin sitä. Oikeasti minua kavahdutti ja pelotti joidenkin poikien vähemmän edustava ulkonäkö. Yhteen poikaan olin hieman ihastunut, mutta niihin, jotka olivat kimpussani en olisi koskenut tikullakaan. ”Siviilissä” olin varovasti pussaillut poikien kanssa, mutta vammattomat pojat eivät käyneet koskaan kiinni kuin sika limppuun. Otsan kolautus ja pikkuvampin maineeni vaikutti sen verran, että asuntoloita vartioitiin illalla paremmin ja tilanne rauhoittui.
Jälkiviisasta puuttumista
Jos nyt aikaihmisenä saisin tietää vastaavasta meiningistä, puuttuisin asiaan. Olin tottunut pärjäämään itse, mutta keneltäkään 12 -vuotiaalta ei voi edellyttää sitä, että hän hallitsisi tilanteen. Tuon ikäinen lapsi on kypsymätön käsittelemään niitä ilmiöitä, joita leirillä esiintyi. Vaikka olinkin teknisesti selvillä yhdynnästä, kokemuksellisesti olin siitä täysin pihalla, kuten kuuluukin olla. Ajatus raiskatuksi tulemisesta ja siitä seuraavasta raskaudesta oli käsittämättömyytensä vuoksi pelottava toistuva painajainen koko leirin ajan. Tuolloin en vielä tiennyt, että äitini oli joutunut raiskatuksi 12 -vuotiaana.
Ohjaajien puolustukseksi on sanottava, että he eivät tajunneet miten rikki ja lopussa olin Kolmirannan leirin aikaan. Ikänsä terveenä olleet ohjaajat ehkä luulivat meidän olevan pienempiä kuin olimmekaan tai että vammaisten varhaisnuorten elämään ei liity seksi millään tavalla. Mutta kuuluuhan vammaisenkin nuoren kehitystehtäviin miettiä omaa roolia myös seksin maailmassa. Seksin kokeilu tuli esiin rujolla ja karkealla tavalla. Kömpelösti. Tietenkin joka leirillä ihastutaan, katsotaan toisia vaivihkaa ja jopa pussaillaan puskissa, mutta normaalisti tunnustelusta puuttuu se pakottamisen henki, joka oli hyvin leimaa-antavaa kurssin ilmapiirissä. En ole kohdannut samanlaista henkeä missään muualla. Oliko niin, että vammaiset pojat uskoivat, etteivät he pääse lähelle muuten kuin väkisin ja kimppuun käymällä.
Kun minulle esitettiin 1996 laitoskuntoutusta Käpylässä, en ollut innokas poliokuntoutukseen, koska sekä Kaislaranta ja kesäleirit olivat osoittautuneet koettelemuksiksi. Jos muiden polioselviytyjien kokemukset hoidosta olivat samansuuntaisia, ei ole ihme, jos polioselviytyjä eivät alinomaa ruinaa kuntoutumisjaksoille.Painajaisuni paljastaa kuntoutuspelon takana piilevän trauman
Seuraavana yönä, kun olin muistellut ja kirjoittanut leirikokemuksista, näin painajaisen, jossa olin mennyt Käpylään laitoskuntoutukseen. Unessa ensimmäinen päivä sujui mukavasti ja mietin mielessäni, että murehdin turhaan. Ensimmäisen kurssipäivän päätteeksi olin unessani jo nukahtanut, kun heräsin siihen, että näin ovella seitsemän kurssitoveria. Miten he olivat päässeet sisään. Äkkäsin, että nuohan ovat niitä samoja poikia, jotka olivat invalidien kesäleirillä ja nyt ne tulivat hoitamaan homman loppuun. Samassa koin olevanikin takaisin Kolmirannassa. Kun näin miesten kalvakat kasvot ympärilläni, sydämeni ponnahti noin puolen metrin päähän rinnastani kuin käkikello, ja samassa sydän räjähti. Sydämeni särkyi. Viimeisenä kuvana näin miesten hämmästyneet, veren tuhrimat kasvot. Sitten kaikki pimeni ja heräsin painajaisesta.
Heräsin ja ravistelin siinä hetken päätäni ja totesin, että minulla on laitoskuntoutuspelon takana käsittelemätön trauma. Mietin, mitä ehdottaisin Nappisilmälle irrationaalisen pelon voittamiseksi. Kokeilin kaikenlaista kunnes eräs hyvin humoristinen mielikuvasarja tehosi. Menin mielessäni mielikuvissa uudestaan Käpylään ja alku sujui kuten unessa. Illalla nukkumaan mennessäni panin pilailukaupoista ostettavan kukkapuketin rintaani ja piilotin vesipyssyn peiton alle. Kun pojat/miehet tulisivat sisään, piilossa oleva kukkakimppu aukeaisi rinnastani kuin taikurin esityksessä. Lisäksi ampuisin tunkeilijoita vesipistoolilla, jonka sisällä ei olekaan vettä vaan hyvin tarttuvaa tekstiiliväriä, jonka avulla tunkeilijat voidaan seuraavana aamuna tunnistaa ja panna nurkkaan seisomaan. Mielikuva oli niin humoristinen, että pelko haihtui.
Pelot ja traumat ovat mielikuvakimppuja, jotka syntyvät voimavarojen kannalta ylivoimaisessa tilanteessa. Ihminen kehittää pelostaan vertauskuvan tai hahmon. Koska kyseessä on mielikuvakimppu, jonka alkuperäisestä ulkoisesta todellisuudesta ei ole jäljellä jälkeäkään, se voidaan puhkaista tai hajottaa toisella mielikuvalla. Unessa päälle hyökkäävää tiikeriä ei voi ampua järeälläkään pyssyllä, jolla oikea tiikeri tuhoutuisi. Pelon synnyttämä tiikeri voidaan tuhota vain unitiikeriä isommalla unipedolla tai kutistamalla unen tiikeri pieneksi kissanpennuksi. Tässä nimenomaisessa esimerkissä tulee hyvin esiin se, että lapsenomaisesta ajattelusta koostuvan pelkomielteen kumoaa toinen lapsellinen mielle vesipyssyineen ja taikurin kukkakimppuineen.Emmin vielä vuoteen 2002 ennen kuin minun oli kipujen takia aivan pakko hakea Käpylään tai Synapsiaan. Kuinka ollakaan ensimmäisenä yönä kävi niin, että yökkö oli hoitamassa erästä muuta tehtävää ja naapurihuoneissani, käytävän äärimmäisellä perällä oli jonkin toisen kurssin metelehtivää nuorisoa. Omaa ovea ei saanut lukkoon sisältä lukkoon. Hetken kävi mielessä pelko, että tätäkö tämä kolme viikkoa taas on, mutta sitten rauhoitin itseni. Kurssilla olevat kolme poliokuntoutujamiestä olivat täydellisiä herrasmiehiä, joten he eivät tehneet mitään vastentahtoista.
