POLIOTARINOITA
Tehokasta rääkkäystä
Heti sairaalasta päästyäni olin mummon hoidossa, mutta ennen pitkää karjan- ja lapsenhoito kävi mummolle liian raskaiksi ja palasin takaisin kotiin isän ja äidin luo. Vanhempieni liitossa riitti myrskyä ja myllerrystä ja he erosivat dramaattisesti keväällä 1961. Olin silloin vähän yli 4 -vuotias. He tekivät melkein kaikki eromunaukset, joita voi lapsen kannalta tehdä. Se oli isin tytölle kova paikka, kun isä joutui keräämään kamppeensa ja lähti ulos ovesta. Itkin, kun äiti sanoi pitävänsä huolen siitä, etten näkisi isää enää koskaan. Täti raakkui vieressä yhä uudestaan: ”Ei saa itkeä!”
Isä oli tuolloin kaikki kaikessa, mutta tässä poliotarinassa hän jää sivuun, koska polio oli hänelle sivuseikka. Olin isin Nappisilmä, vammalla tai ilman. Hän tietysti sääli kun kysyin, milloin pääsisin muiden lasten kanssa juoksemaan tai hyppäämään narua, mutta hän peitti säälin niin hyvin, etten sitä huomannut. Toisaalta isä oli katteettoman kannustava. Hän täyttää näinä päivinä 70 vuotta eikä hän vieläkään ymmärrä mekanismia, jonka kautta polio vaikuttaa ihmisen elimistöön. Ennen keuhkoahtaumaan sairastumista hänellä oli tapana kuvailla, miten hän heittää koiran kanssa 10 kilometrin lenkkejä tai ui 2 kilometriä putkeen samalla implikoiden, että jos tekisin samoin, varmasti parantuisin. Jos parantuisin, tietenkin heittäisin 10 kilometrin lenkkejä, mutta asia vain sattuu olemaan niin, että jo tavallisissa kotiaskareissa on jumppaa yllin kyllin.
Myöskään äiti ei tajunnut polion mekanismia ja kiikutti minut konsultaatiokäynnille Käpylään ja siellä kehitettiin tehojumppaohjelma. Säätiöllä oli annettu ohje levätä tarpeeksi. Äiti oli kuitenkin pettynyt Säätiön lääkäreihin, koska kuntoni ei parantunut Kassisen ennustamalla tavalla. Niinpä äiti aloitti rääkkäävän jumppaamisen. Siinä ei juuri armoa annettu. Särki aivan sietämättömästi ja huusin naama punaisena tuskasta, mutta äiti jatkoi pumppaamista. Hän sanoi, että joissain lihaksissa ei aluksi ollut mitään vastusta, mutta kun jalkaa tai kättä pumppasi ja pumppasi, lihakseen alkoi ilmaantua omaa elämää. Kerran huusin äidille, että tappaisin hänet, jos hän ei lopeta rääkkäämistäni. Äiti totesi kuivasti, että tappaakseni hänet tarvitsen lisää voimia. Ei siis muuta kuin taas jumppaamaan.
Liikunta- ja toimintakykyni lisääntyivät tuon epäinhimillisen rääkkäyksen aikana selvästi, mutta samalla kipu kroonistui. Olen usein pohtinut, olisinko näin hyvässä kunnossa, ellei äiti olisi pakottanut minua jumppaamaan niin sairaasti. Kävin äskettäin poliokurssin yhteydessä urheiluhierojalla ja hän sanoi, että jalkalihakseni tuntuvat samalta kuin Markus Pöyhösen jalat urheilusuorituksen jälkeen. Moni muukin hieroja ja fysioterapeutti on sanonut, että ne vähät lihakset, joita vielä omistan, ovat timmissä kunnossa. Onko niin, että tuona aikana luotiin pohja lihaskunnolle eli opin käyttämään sitä lihaksistoa, joka oli jäänyt jäljelle.
Lääkäreiden leluna
Polio nousi voimalla pinnalle Invalidisäätiön kontrollikäynneillä. Ensin piti jonottaa ikuisuudelta tuntuva aika hiljaisen arvokkaassa ympäristössä. Kun päästiin ortopedin vastaanottohuoneeseen, olin hetken kuin karusellissa: käskettiin ojentamaan sitä, jännittämään tätä ja tekemään kummallisia temppuja. Koin olevani kuin sirkuksessa näkemäni villakoira, jota sedät tahtoivat mielenkiinnolla tutkia. Koska kuvittelin käyväni poliklinikalla lääkärisetiä varten, mieleen ei juolahtanut ottaa esiin todellisia huolenaiheita, esimerkiksi kipua. Se ei kuulunut asiaan, koska en itsekään kuulunut asiaan. Oleellista oli nilkkani kallistuskulma. Lääkäreitä ei todellakaan kiinnostanut polion sosiaalinen tai elämyksellinen puoli.
Olisi ollut hyvä, jos minulle olisi selitetty, että menemme nyt lääkäriin, jotta sinun kuntosi saadaan paremmaksi. Vaikka olin pieni, joku olisi voinut miettiä kanssani yhdessä, mitä haluaisin kysyä asiaan perehtyneeltä ja muilta samanlaisia tapauksia nähneiltä lääkäreiltä. Itse kontrollitilanne oli niin jännittävä ja ohi niin nopeasti, ettei siinä kykene ajattelemaan ja valmiitkin kysymykset tuppaavat unohtumaan. Nykyään kirjoitan lääkärille aina kirjeen, jonka hän lukee vastaanotolla.
Kukaan ei huomannut, että äiti kukaties jumppasi minua suositusten vastaisesti. Toipumistulos olisi kenties ollut parempi, jos äiti olisi kertonut lääkärille avoimesti omista hoitofilosofioistaan, jolloin ainakin kivun kroonistumiselta olisi voitu välttyä. Toisaalta äiti ei kertonut Kassisen ennustuksista lääkärille, koska hän pelkäsi lääkärin lyövän äidin epärealistiset unelmat myttyyn.
Kontrollissa minulle määrättiin mitään kysymättä ja syytä selittämättä kuntoutustoimenpiteenä tukipohjalliset. Jalka kipsattiin ja kipsi leikattiin kuivumisen jälkeen veitsellä pois. Se pelotti, mutta kipsisetä oli niitä empaattisimpia ihmisiä, joita Invalidisäätiöllä tapasin. Ongelma oli siinä, että pohjallinen tuntui pahalta kengässä. Heitin korotuslastan pois eli jätin käyttämättä, koska en ymmärtänyt, miksi lasta on olemassa.
Papereista olen myöhemmin lukenut, että jalkojeni pituusero oli pahimmillaan jopa 3 senttiä ja korostus tarvittiin. Olisi ollut eduksi, jos olisi ymmärtänyt, miksi lasta on olemassa, koska silloin olisin voinut neuvotella sen tuottamista ongelmista ja ehkä niihin olisi keksitty jopa ratkaisu. Tosin taisi olla niin, että vain yksi lasta maksettiin, joten ei sitä olisi ollut varaa korjata käyttökelpoiseksi. Siinä sirkuksessa opin kuitenkin uskomaan, että apuvälineistä on vain harmia, joten parasta selvitä omin nokkineen. Niinpä suostuin ottamaan korotukset kenkääni vasta yli 40 -vuotiaana.
Leikkikoulu henkireikänä
Kun menin Säätiöltä toipilaaksi Myrskylään, palasin Kuusitielle, missä minua hoitivat aluksi talon seitsemännessä kerroksessa asuvat kaksoset Pippa ja Krisse sekä myöhemmin heidän äitinsä perin saksalainen Ilse. Näsmanin tädistä sain paljon tukea ja turvaa vanhempieni eron aikana.
Yksinhuoltajana äiti sai minulle paikan Pihlajatien laululeikkikoulusta, jossa lastentarhanopettajat olivat erittäin lämpimiä ja ammattitaitoisia ihmisiä. Aivan erityisesti pidin Anja -tädistä. Opettajat eivät tehneet numeroa poliosta ja estivät kaikenlaisen kiusaamisen mallikkaasti. Vaikka en ollutkaan mikään liikunnan mestari, olin hyvä laulussa ja sain loistaa sitä kautta. Koska olin sosiaalisesti rohkea, sain esittää prinsessaa ”Prinsessa ruusu linnassa..” -leikissä, koska ihan oikeasti prinsessan näköinen tyttö sai kesken kevätjuhlaa ujouskohtauksen ja opettaja pani minut paikkaamaan häntä. Onnuin tuohon aikaan tosi pahasti, joten esitys ei tainnut olla yleisön silmään kovin esteettinen.
Kävin vuosikymmeniä myöhemmin ”kylässä” leikkikoulussa ja ihailin sitä ammattitaitoa, jolla he lapsia käsittelivät. Leikkikoulun tädit saivat minut tuntemaan yhdeksi muiden joukossa. Joskus tunsin itseni terveeksi ja vahvaksikin. Leikkikoulu oli niin mukava paikka, että odotin sinne pääsyä viikonloppuisin. Opettajat innostivat minua yrittämään kaikkea mahdollista, kuitenkin niin, että isoja pettymyksiä tai väsymisiä ei tullut paitsi mäenlaskupäivänä. Monissa leikkikoulun touhuissa, kuten käsitöissä tai laulamisessa pärjäsin vähintään yhtä hyvin kuin muutkin. Poliovamma suhteutui, koska polio haittasi todella pientä osaa leikkikoulun touhuista. Ainoa asia, mistä en leikkikoulussa pitänyt oli päiväunet. Mieluummin olisin jutellut senkin ajan tätien kanssa.
Sossun viisaat tädit
Poliota suurempi haloo oli se, että vanhempani olivat eronneet eikä kotiolojani voinut sanoa vakaiksi. Naapurit ja muutkin tekivät ilmoituksia lastensuojeluvirastoon, koska äitini pahoinpiteli minua muutenkin kuin jumppaamalla. Myös tuhkatiheään vaihtuneet poikaystävät ja äidin pitämät kekkerit herättivät naapurustossa närää. Niinpä sosiaaliviraston tädit tulivat tarkastukselle. Äiti sanoi, että jos en aseta sanojani oikein joudun lastenkotiin tai vammaisena jopa vanhainkotiin.
Kun yli kolmekymmentä vuotta myöhemmin luin omat paperini Helsingin sosiaaliviraston arkistossa, meinasin kuolla nauruun, kun sosiaalityöntekijä oli kirjoittanut: ”Äiti ja tytär tuntuvat ymmärtävän toisiaan hyvin.” Nokkelana tyttönä ymmärsin äidin uhkauksen ja osasin antaa tädeille mallikkaan kuvan. Avioeron ollessa kuumimmillaan äitini oli yrittänyt sijoittaa minua sijaisperheeseen, mutta olin ikävöinyt niin mahdottomasti, että täti pyysi isää hakemaan minut pois. Myöhemmin paikka osoittautui sopimattomaksi lapsille, joten jo silloin minulla oli sosiaalista silmää. Nappisilmänä osaan nähdä monet sosiaaliset tilanteet nappiin. Lisäksi omaan lapsuuden suhteen hyvin tarkan muistin.
Myrskylän mummo ja Näsmanin täti koittivat noina aikoina lohduttaa sanomalla, että vanhempani ovat erittäin lapsellisia. Niin hassulta kuin se tuntuukin, leikkikoululaisena tunsin olevani perheen ainoa aikuinen, vaikka en uskaltanut sitä ääneen sanoakaan. Tilanteiden ollessa kaikkeen synkimmillään istuin rappukäytävässä ja sanoin itselleni: ”Minun on pidettävä itsestäni huolta, koska noista ei siihen ole.”
Lapsena en nähnyt kotioloissani mitään outoa, koska sehän oli ainoa koti, jonka tunsin. Mutta kun myöhemmin kerroin erään kurssin yhteydessä lapsuudestani psykologille, hän luuli minun satuilevan, kunnes hän tunnisti äitini vanhaksi koulukaverikseen ”Lilliksi”. Juuri leikkikouluni ajoilta tämä psykologi muisti tilanteen, jossa äitini tanssi vappuna can cania erään Hämiksen pöydällä.
Kasvatusneuvontaa
Äitini ei pitänyt minua kovinkaan fiksuna, joten hän vei minut ”mahdottomuuteni” vuoksi kasvatusneuvolaan. Äiti pelkäsi minun olevan vajaaälyinen, jolloin minut voitaisiin näppärästi sijoittaa vajaamielisten laitokseen. Minut tietenkin testattiin perusteellisesti niin älykkyyden kuin persoonankin puolesta. Koska testaajapsykologi oli erittäin mukava ja tehtävät hauskoja, tulimme hyvin juttuun. Kun menimme äidin kanssa kuulemaan tuloksia, psykologitäti selitti painokkaasti, etten ole vajaamielinen vaan pikemminkin älykäs ja viisas. Myöhemmin kyselin testin arkistoituja tuloksia ja todellakin olen saanut tuolloin älykkyystestissä varsin mukavat pisteet eikä persoonallisuudessakaan ole huomauttamista.
Kun testitulokset oli käsitelty, psykologitäti kääntyi äidin puoleen ja kysyi, millä perusteella äiti epäili hengenlahjojani. Sekä minä että psykologi menimme yllätyksestä hiljaiseksi, kun äiti sanoi: ”Kun se ei liiku”. Koska en jaksanut polion takia juosta ympäriinsä vaan istuin ajatuksissani ikkunanlaudalla katsellen Mannerheimintien liikennettä, äitini luuli, että päässäni ei tapahdu mitään. Hänen mielestään liikkuminen ja tekeminen olivat yhtä kuin ajatteleminen. Toinen äitiä huolettanut seikka oli se, että hengitin suun enkä nenän kautta ja idiootit kulkivat äidin mielestä suu auki. Kotona leijuvan sankan tupakansavun takia minulla todellakin oli vaikeuksia saada nenän kautta tarpeeksi ilmaa, varsinkin kun kylkivälilihakset olivat halvauksen jäljiltä heikot. Niinpä oli mahdollista, että olin kotioloissa paljon suu auki, mutta leikkikoulussa pystyin hengittämään paremmin nenän kautta.
Onnekseni kasvatusneuvolan täti antoi äidille opetusta, mihin normaali leikki-ikäinen kykenee ja mihin ei. Vaikka pärjäsin erinomaisen itsenäisesti, äiti ilmeisesti odotti, että pärjäisin yhtä hyvin kuin teini tai aikuinen.
Ollessani 5 –vuotias, äiti piti ankaran puhuttelun, koska hän halusi minun tulevan yksin bussilla Myrskylästä Helsinkiin. Koska bussi pysähtyi Porvoossa pitkäksi ajaksi, Myrskylän ukko piti minua liian pienenä matkustamaan yksin. Niinpä ukko teki tikusta asiaa ja tuli muina miehinä samalla bussilla Helsinkiin. Äiti tajusi juonen ja sain ankarat haukut, koska olin arkuudelleni pakottanut ukon mukaan.
Sain toisenkin kerran haukut, kun äiti halusi, että kävelen häntä vastaan leikkikoululta hänen työpaikalleen Aura –talolle. Opettajan mielestä matka oli minulle liian vaarallinen, joten hän saattoi minut omalla kotimatkallaan. Ja taas tuli ankarat nuhteet siitä, olin avuttomuudellani vaivannut tätejä: ”etkö sinä onneton pysty yksin mihinkään”. Kasvatusneuvolan opit menivät ehkä jossain määrin jakeluun, koska sen jälkeen äitini lakkasi nimittelemästä minua idiootiksi, jos en uskaltanut kulkea omin päin kaupungin vilinässä. Vaikka olinhan minä ollut jo alle puolitoistavuotiaana putkassakin.
