POLIOTARINOITA
Eristys ja järkytys
Vilkkaista puuhista lähes täydelliseen ärsykeriistoon #Potilasasiakirjojen mukaan minulla alkoi 19 kuukauden ikäisenä ilmetä ensimmäisiä polion oireita eli kuumetta, väsymystä, niskanaristusta ja oksentelua, joiden vuoksi minut vietiin Auroraan. Aurorassa tilaa arveltiin lieväksi infektioksi ja lääkkeeksi määrättiin yskänlääkettä ja 5 peräpuikkoa. Parin päivän kuluttua minut vietiin sairaalaan ambulanssilla, koska en pysynyt lainkaan pystyssä. 20.9.58 kaikissa raajoissa todettiin halvausta ja myös kylkivälilihakset olivat halvautuneet. Onneksi sentään pallea toimi hyvin. Koska limaneritystä oli kohtalaisen paljon ja kylkivälilihakset olivat jo halvautuneet, myös pallealihaksen halvautumista pelättiin. Olin normaalin eristyksen lisäksi jatkuvassa tarkkailussa, jotta minut voitaisiin liittää hengityksen loputtua kytkeä hengityskoneeseen.
Vaikka en sitä voi tietenkään tietoisesti muistaa, minulla on kehossani voimakas elämys kuoleman rajamailla häälymisestä. Muistan sumuisesti katon, hiljaisen huoneen, jossa vasemmalta kuului tasaista suhinaa, ikään kuin toinen potilas olisi ollut hengityslaitteessa samassa huoneessa. Hoitaja oli pääni takana. Siinä on mahtanut Nappisilmän silmät olla tapillaan, kun yö tuntui aina vain jatkuvan eikä mitään tapahtunut. Tasaisen ja pahaenteisen suhinan lisäksi ei kuulunut juuri mitään, näkymänä oli vain katto eikä kipujen lisäksi tuntunut ulkoa päin mitään, koska en voinut liikkua ja jalkojen päällä oli laatikko, jotta peitto ei painaisi jalkoja. Ainoa kunnon ärsyke oli sairaalan hajut ja muisto ankarasta janosta. En ole koskaan pelännyt nälkää, mutta ajatus janoon kuolemisesta kammottaa.
Halvausmuistikuvat
Kun otin vuonna 2001 kipuun Dolania ja se lamasi lihakset niin, etten pystynyt tuntiin pariin tekemään mitään. Ikään kuin halvauduin. Aistimus toi elävästi pintaan sen kauhun ja hirveän pitkästymispelon, jota muistan kokeneeni Aurorassa maatessani. On tietenkin ymmärrettävää, että halvautuminen pelästyttää itsenäisyyttä tavoittelevan taaperoikäisen pahanpäiväisesti, kun hän joutuu kertaheitolla pois tutusta ympäristöstä, näkee läheisiä vain ikkunan läpi ja vielä kaiken lisäksi joutuu ärsyketyhjöön.
Lääkkeen aiheuttama kyvyttömyys liikkua toi mieleen psykologiassa tehdyt ärsykeriistokokeet, joissa terveet koehenkilöt suljettiin vesitankkiin. Aluksi koehenkilöitä nukutti ja olo oli auvoisaa, mutta vähitellen koehenkilöt alkoivat ahdistua siinä määrin, että he olivat erittäin kiitollisia, jos heille luettiin vanhoja pörssikursseja. Koehenkilöt eivät kestäneet kovinkaan kauaa ärsykeriistoa, vaikka he olisivat saaneet jokaisesta tankissa viettämästään tunnista paljon rahaa. Jossain solumuistini kätköissä on kauhunsekainen muistikuva täydellisestä ärsyketyhjöstä, jonka aikana hoitaja ei laulanut, ei puhunut eikä lukenut edes vanhoja pörssikursseja.
Tuo vanha muistikuva ärsyketyhjöstä on toisaalta euforinen ja tunsin olleeni hyvin lähellä kuolemaa. Ehkä siksi suhteeni kuolemaan on läheinen ja odotan sitä innolla. Luulen, että olen jo ammoin oppinut hakemaan hupia ja tekemistä mielikuvituksesta. Toisaalta mielikuvitus voi olla ansa, sillä jos ihmisen muisti- ja mielikuvat ovat kovin mustia, mielikuviin uppoaminen voi muodostua vanhusten kroonikko-osastolla sisäiseksi helvetiksi. Mielestäni sairaaloissa pitäisi ymmärtää paremmin ärsykkeiden puute ja optimoida ärsykemäärää niin, ettei potilas kuole taudin sijasta ikävään.
Suku järkyttyy
Vanhempiani kehotettiin olemaan puhelin äärellä siltä varalta, että sairaalasta voidaan ilmoittaa, jos ja kun lakkaan kokonaan hengittämästä. Isäni ja äitini matkustivat Myrskylään isäni sisaren ”Lispen” häihin. Vanhemmilleni oli sanottu, ettei ole aivan varmaa, onko minulla polio vai aivokalvontulehdus, mutta mummon mielestä molemmat vaihtoehdot olivat kuin kuolemantuomio. Sain vasta myöhemmin kuulla, että aivokalvontulehdus liittyi polioon eli minulla oli molemmat. Lispen häiden tunnelma kärsi, kun epätietoisuus ja kohtalostani painoi juhlaväen mieltä. Olen nähnyt häistä otetun ryhmäkuvan ja siinä ilmeet ovat vakavia. Tuntui myöhemmin pahalta, koska olin sairastumisellani ainakin osin pilannut Lispen häät.
Pahimman vaaran mentyä ohi, minulla liikkuivat sukulaisten mukaan vain oikean käden keskisormi ja silmäluomet. Myös silmät tuikkivat, kun minua kutitettiin jalkapohjasta. Tunto ei ollut sentään kadonnut minnekään. Henkisestä puolesta lääkäri toteaa noilta ajoilta: Tajunta on selvä, mutta potilas väsynyt ja ärtyisä. Liikuttaa hiukan vasenta jalkaterää ja varpaita. Hiukan vetää polvea ylös vasemmasta lonkasta. Liikuttaa oikeaa jalkaa ja varpaita ja hiukan oikeaa polvea. Nostaa molempia hartioita. Molemmissa käsissä on puristusvoimaa. Nostaa oikeaa käsivartta. Kiertää hiukan vasenta kyynärvartta. Hengitys hyvä.
Vaikka lääkärin mukaan minulla oli enemmän liikuntakykyä kuin mitä sukulaiset lasin takaa havaitsivat, liikuntakykyni ei ollut hääviä. Onneksi halvauksen eteneminen pysähtyi ja vähäistä toipumista oli tapahtunut 15.10.58 mennessä, jolloin ”iloinen tyttö” siirrettiin Invalidisäätiölle. Polion virustyyppi jäi arvoitukseksi, mutta ärhäkkä tuntui olevan.
Sillä aikaa kun olin Aurorassa, terveysviranomaiset sulkivat varotoimina mm. lähikaupan ja paikkoja syynättiin. Tartunta tuli luultavasti Sturenkadun poikkikadulla sijainneesta päiväkodista, koska siellä sairastui toinenkin tyttö. Olisi mielenkiintoista tietää, kuka hän oli ja miten hänen on sittemmin käynyt.
