POLIOTARINOITA
Polio siirtyy sivurooliin
Isän, joka oli nyt teknisesti kasvatti-isä, luo muuttaminen siirsi polion syrjään. Enää ei tarvinnut pelätä Kaislarantaan tai kesäleireille joutumista. Minut ainakin vuodesta 1963 nähnyt ja poikkeuksellisen ystävällinen tri. Snellman kirjoittaa 6.9.72: ”Loppujen lopuksi on poliosta jäänyt suhteellisen vähän haittaa. Toimenpiteisiin ei ole aihetta, joten näyttämiset lopetetaan.” Tunsin olevani vihdoinkin vapaa, ja vaikka säryt ajoittain kiusasivatkin, yritin esiintyä mahdollisimman terveenä lääkärissä, jotta pääsisin heistä eroon.
Minulle kirjoitettiin kuin päästötodistukseksi B -todistus ja invaliditeettiprosentiksi määrittyi 40%. Tärkein apu oli HKL:n invalidibussilippu, oli minulle tuiki tärkeä, koska olimme muuttaneet kaksioon Etelä-Haagaan ja minulla oli vaihtoineen yli kolmen vartin koulumatka Lauttasaareen kahdella bussilla. Pitkistä koulumatkoista huolimatta koulu meni hyvin ja keskiarvo oli jatkuvasti yli 8.
Jonkin ajan kuluttua muutimme Maunulaan, koska isäni oli saanut työnjohtajan paikan sokeiden suojatyökeskuksesta: Asuimme rakennuksen asuntosiivessä samanlaisissa asunnoissa vastakkain talonmiehen perheen kanssa. Hengailin koulun jälkeen paljon suojatyökeskuksessa ja oman lihasheikkouteni aiheuttama harmi tuntui kutistuvan sokeuden aiheuttamien haasteiden rinnalla. Suojatyökeskuksessa oli sekä syntymäsokeita että vanhemmalla iällä sokeutuneita. Silloin huomasin selvästi, miten lapsena sokeutuneet olivat varsin erilaisia kuin jo elämää nähneet.
Melkein heti sen jälkeen kun Valpuri hyväksyi minut perheeseen, hän tuli raskaaksi ja synnytti ”Mikaelin”. Jo taaperona Mikael oli huomattavan tarmokas. Kun raahasin hänet aamulla päivähoitoon koulumatkalla Maunulan yhteiskouluun, lihasvoiman puute tuli vastaan, kun painava poika pani kampoihin eikä suostunut itse kävelemään ylös portaita. Taistelun uuvuttamana olin koulussa parin tunnin ajan aivan loppu enkä jaksanut keskittyä. Siinä missä muita ihmisiä liikunta virkistää, minulta se vie tajun. Melko usein myös hain Mikaelin hoidosta. Myös pojan pukeminen ja riisuminen kävivät voimille. Niinpä päättelin, että voimani eivät ikimaailmassa riitä raskausaikaan, lastenhoidosta nyt puhumattakaan.
Herttoniemen nuorisohotellissa itsenäiseksi
Ollessani noin 16 -vuotias isä ja Valpuri muuttivat asumuseroon. Koska asuntomme oli isän työsuhdeasunto, Mikael muutti äitinsä kanssa Vallilaan. Koska olimme kasvaneet Valpurin kanssa läheisiksi ja ymmärsin hänen motiivinsa ottaa ero isästä. Kun Myrskylän porukka sai sellaisen käsityksen, että olin puhunut Valpurin eroamaan, jouduin ikään kuin ”eroon syyllisenä” muuttamaan Herttoniemen nuorisohotelliin, josta olin saanut paikan hyvien suhteitteni vuoksi.
Koulumatka Herttoniemestä Maunulaan kahdella bussilla oli fyysisesti rankka. Äiti käski minun mennä sossuun hakemaan toimeentulotukea, mitä ei tietenkään myönnetty vanhempien hyvien tulojen vuoksi. Sain omatoimisesti hoitaa kaikki asiani ja tulla toimeen naurettavan pienellä budjetilla, koska olisinhan voinut aina palata takaisin äidin luo. Kävinkin äidin luona lomilla, mutta aloin jo parin päivän päästä voida henkisesti huonosti.
Toisinaan syntyi absurdeja tilanteita. Itse sinnittelin minibudjetilla pohtien, onko minulla varaa kaupasta ostaa ruisleipää tai maksalaatikkoa. Kun menin vanhempien luo, minua moitittiin, kun en jaksanut ihastella äidin ja Samin Kenian safarilta ottamia kuvia tai en ollut kiitollinen Thaimaasta tuoduista batiikkikankaista.
Onneksi minulla kavereita, joita kohtaan tunnen myötätuntoa. Deodoranttini petti tuon tuostakin raskaasti, joten taisin lemuta koulussa aika raskaasti. Herttoniemessä asunut äidinkielenopettajani Terttu Hanski tarjosi minulle ystävällisesti autokyytiä ja tarjosi myös hienotunteisesti mahdollisuutta käydä heillä saunassa. Muutenkin tämä opettaja tuki ja kannusti minua ansiokkaasti.
Syvä ensirakkaus
Herttoniemen aikaan olin korviani myöten rakastunut Ilmoon, johon olin tutustunut jo Haagan aikana Ilmon sisaren Kaarinan kautta. Kaarina, minä ja Ilmo kävimme Lauttasaaren yhteiskoulua ja Ilmo ja Kaarina asuivat Kivihaassa. Alussa tapailimme satunnaisesti, mutta Ilmon armeijan jälkeen säännöllisemmin. Haaveilin meneväni naimisiin Ilmon kanssa, vaikka Ilmo ei tainnut olla kiinnostunut. Hän ilmoitti haluavansa lapsia, joiden tekijäksi en tuntenut kykeneväni. Unelmat yhteisestä elämästä kariutuivat, kun Ilmo ilmoitti tavanneensa elämänsä naisen ja häipyi saman tien murskaavat uutiset kerrottuaan. Se oli kova paikka, koska luulin jääneeni hopealle, koska en vammaisena pystyisi tekemään lapsia.
Ilmo on sittemmin ollut lähes 30 vuotta naimisissa tuon elämänsä naisen kanssa ja kaksi mukavaa lastakin alkavat olla aikuisia. Olin ensirakkauteni hylkäämänä varma, että en koskaan voisi olla onnellinen, mutta kun olemme Ilmon kanssa nyt aikuisella iällä selvittäneet eromme, olen täysin vakuuttunut siitä, että Ilmo todella valitsi elämänsä naisen eikä vammaisuudellani ollut valinnan kanssa mitään tekemistä. Onneksi Valpuri osasi lohduttaa minua toteamalla, että ihmisellä voi olla monta oikeaa. Maailma ei yhteen suhteeseen kaadu.
Hylätyksi tulemisen jälkeen alkoi ankara uuden poikaystävän etsimiskausi. Poikaystävät vaihtuivat tiuhaan ja heitä oli kierroksessa välillä useita yhtä aikaa. Nyt tekoni alkoivat olla jo sellaisia, että tuhman tytön maineella alkoi jo olla katetta. Enimmäkseen fiksuja, mutta myös vähemmän fiksuja heiloja oli helppo saada, koska vammaisuus ei näkynyt mitenkään, mutta arastelin syvempien suhteiden luomista, koska pelkäsin, että juttu lopulta kaatuu siihen, että en jaksa tehdä omia lapsia. Äidin tilanne eron jälkeen kummitteli mielessäni. Sami vakuutti alussa niin tosissaan, että yksi tytär riittää hänelle, mutta eipä sitten riittänyt.Velipuolen sijaisäidiksi
Täytin 18 ja muutin takaisin isän luo Maunulaan ja sain oman huoneen. Ylirasituksesta johtuvat kipukohtaukset kävivät aina vain voimakkaammiksi, mutta ne menivät päivän parin levolla ohi. Silti paheneva kipu ja sen pelko ahdistivat kovasti. Aloin kokeilla viskiä kipulääkkeenä.
Syksyllä 1975, pari viikkoa ennen asumuseroajan umpeutumista Valpuri kuoli tapaturmaisesti ja Mikael muutti meille. Valpurin kuolema oli kamala isku, vaikka ulkoisesti vaikutin rauhalliselta. Siihen aikaan ollut ei tietoakaan mistään kriisiavusta ja kriisi jäi niin minulta, mutta aivan erityisesti Mikaelilta käsittelemättä. Hän uskoi lähes 30 -vuotiaaksi asti, että äiti on vielä elossa jossain. Teimme isän kanssa Mikaelin suojelemisen nimissä kaikki mahdolliset virheet, koska silloin ei ymmärretty, miten vanhemman menettäneen lapsen kanssa kannattaa toimia. Toimin abivuoden eräänlaisena sijaisäitinä pikemminkin kuin sisarena Mikaelille.
Endorfiinia meditaatiosta ja opiskelu meditaation opettajaksi
Keväällä 1975 olin mennyt piruuttani Transsendenttisen meditaation kurssille voidakseni julistaa sen humpuukiksi, mutta yllättäen meditaatio kolahti ja vähensi tehokkaasti kipuja. Ellen olisi löytänyt meditaatiota, olisin hyvinkin voinut kehittyä juopoksi, vaikka alkoholi aiheuttaakin jo pieninäkin määrinä ankaraa huimausta ja vie jalat alta. Meditoin endorfiineja (elimistön sisäisiä ”morfiineja”) niin ankarasti, että isä luuli minun käyttävän huumeita.
Ylioppilaskirjoitusten aikoihin menin ns. rondauskurssille, koska kuvittelin, että siellä bailataan ja rentoudutaan. Hämmästyin, kun kurssilla tehtiinkin joogavenytyksiä ja hengitysharjoituksia sekä meditoitiin tavallista enemmän. Perjantaina alkaneella kurssilla olin jo sunnuntaiaamupäivällä tukevassa endorfiini- eli rondikännissä ja kivut lievittyivät hyvin. Olin siitä hetkestä koukussa rondaamiseen. Menin pääsiäisrondaukselle, missä sain ajatuksen pyrkiä meditaatio-opettajakurssille. En tiennyt, mitä ryhtyisin opiskelemaan eli pitäisin välivuoden.
Sami oli jäänyt aikoinaan koulussa kerran luokalle ja yllättäen äiti ja Sami suostuivat maksamaan kohtuuhintaiset TM -opettajaopinnot. Heti lakkiaisten jälkeen menin ensimmäiselle 3 kk kestävälle jaksolle, joka pidettiin Nauvossa. Oikeasti olin koukussa endorfiiniin, mutta olin myös kiinnostunut meditaation filosofiasta. Tapasin kurssilla ”Tapion”, joka oli sairastunut armeijassa ollessaan selkärankareumaan. Myös hänen kipunsa liikkuvuutensa helpottuivat meditaation ja sopivan ruokavalion (kukaties erityisesti mustikoiden) ansiosta.Ilmo oli lopullisesti menetetty, olimme kursseilla kaksi vaivaista, joten Tapio tuntui turvalliselta valloitukselta, koska vaivaisena hän ei taatusti vaatisi minua tekemään lapsia. Olin alkanut ajatella, että kun kukaan terve ei minua huoli vaimoksi, kannattaa ottaa mukava vaivainen. Syksyllä muutin kamani Maunulasta Tapion opiskelijaboksiin Otaniemeen ja lokakuussa matkustin Ranskan Vosgeeseilla sijaitsevaan kylpyläkaupunkiin Vitteliin TM -opettajakurssin kolmosvaiheeseen.
Vittelin sesonki oli kesällä, joten TM -järjestö oli vuokrannut kaksi varsin hyvätasoista hotellia kurssin käyttöön talveksi. Naisille Hermitagen ja miehille Grand Hotelin. Naisten kurssilla oli osallistujia pitkälle toista sataa, ympäri maailmaa. Suurin ryhmä oli USA:sta. Suomesta meitä oli kolme ja käänsin luentoja kahdelle muulle simultaanisti joskus jopa 4 tuntia päivässä. Kieli ei ollut vaikeaa, mutta siinä opin jossain määrin englantia. Muutenkin kurssi opetti kummalla tavalla kansainvälisyyttä. Osallistujat olivat ajatusmaailmaltaan länsimaalaisia, mutta luentojen sisältö oli intialaisperäistä. Kurssi auttoi tehokkaasti kipuihin, vaikka istuminen kylmässä ja vetoisessa luentosalissa toisaalta provosoi kipuja.
Tutkitusti sopiva psykologiksi
Valmistuin TM –opettajaksi tammikuussa 1977. Kun me ns. Vittelin viisikko (kaksi miestä ja kolme naista) astuimme Pariisissa junaan, junassa jo ollut psykologian professori huomasi meidät ja tuli juttelemaan. Kerroimme kurssista ja elämästämme. Professori oli kuullut TM:stä kollegaltaan Arvo Lehtovaaralta, joka oli kehottanut häntä ja myöhemmin meditaatiosta paljon kirjoittanutta Lauri Rauhalaa kokeilemaan. Jossain Kööpenhaminan kohdalla professori tokaisi: ”Pyri meille opiskelemaan, meillä tarvitaan kaltaisiasi psykologeja.”
Vaikka Suomessa oli juuri silloin TM –innostus, en juurikaan opettanut ihmisiä meditoimaan, mutta olin aktiivisesti mukana vetämässä rondikursseja. Tosin minulla oli taipumusta meditoida itsekin porukan mukana, vaikka vetäjän olisi pitänyt pysyä ”selvin päin”. Vaikka hermostuin varsin pian TM -liikkeen organisaatioon, olen jatkan edelleen meditaatiota ja siihen liittyvää ayur-vedaa, koska ne auttavat kipuihin.
Kesällä 1977 pyrin ja pääsin opiskelemaan yleistä psykologiaa Helsingin yliopistoon. Minua neuvottiin anomaan KELA:lta opintoavustusta vammaisuuden perustella, mutta saadakseni tukea, minun piti käydä Säätiöllä saamassa B -lausunto. Olin jonottanut tavanomaiset jonotukset ja odottelin vielä pitkän tutkimushuoneessa lääkäriä vain alusvaatteet päällä. Ikkuna oli auki ja minua palelsi, mutta en uskaltanut laittaa ikkunaa kiinni. Olin oppinut millä hartaudella ja nöyryydellä näihin tapaamisiin tulisi valmistautua. Lääkäri ampaisi sisään, ei kätellyt. Hän teki taas tavalliset nilkanvääntö, käden nosto yms. muut ”pesu ja kuivaus” -tutkimukset. Nyt todettiin aiempien löydösten lisäksi lumbaalinen lordoosi eli notkoselkä ja pahentunut skolioosi eli kieroselkäisyys.Kipuja ei saisi ohittaa
Yritin tietysti näyttää mahdollisimman terveeltä, etteivät opintoni turhaan kaatuisi, mutta yritin kuitenkin ottaa puheeksi voimistuvat kivut ja säryt. Lääkäri mulkoili minua epäluuloisen näköisenä ja saneli miltei kuolleella äänellä: ”Subjektiivisesti särkyä hartioissa, selässä ja alaraajoissa aika-ajoin. ”Jäin hölmönä miettimään, voiko kipu olla objektiivista ja jäi sellainen vaikutelma, että arvoisa ortopedi ei uskonut kipujen olemassaoloon vaan luuli minua huijariksi tai kipujen kuvittelijaksi. Lääkäri ei tehnyt kivuista yhtään lisäkysymystä eikä ryhtynyt miettimään, mikä voisi olla kipujen takana.
Tunsin itseni erittäin väärin ymmärretyksi, koska lääkäri keskittyi kivun sijasta nilkan ojennuskulmaan, vaikka tärkein ongelmani oli nimenomaan kipu. Ajankäytön perusteella todellakin päättelin, että nilkka ja muut pienet puutteet liikeradoissa olivat se tärkein juttu, koska asiantuntija kiinnittää innolla niihin huomiota, mutta kipu ei ole tärkeää, koska lääkäri oli sen suhteen täysin välinpitämätön. Papereitani hieman selaamalla hän olisi huomannut, että minua särki juuri sieltä, missä kaikkein heikoimmat lihakset olivat, joten olisi ollut onnekasta, jos hän olisi vaivautunut selittämään minulle kupletin juonen. Olisin säästynyt monelta säryltä ja kipujen etenevältä kroonistumiselta.
Työkykyä koskeva arvio kuului: ”Kysymyksessä on polioinvalidi, jolla on useiden lihasryhmien alueella heikkoutta…Pääasiallisena ongelmana on fyysinen rasituksen alentunut sietokyky, joten koulutus henkiselle alueelle on erittäin tärkeä.” Siinä arvoisa ortopedi osui naulan kantaan. Tuolloin en tajunnut, että kipuni johtuivat siitä, että olin ylittänyt rasitusrajan. Uskoin vahvasti, että jumppaaminen ei ole tehokasta, elleivät lihakset ole kipeänä. Miten väärässä olinkaan.Koska en saanut keskeiseen ongelmaan eli kipuihin mitään apua tai edes kommenttia, menin kipuni kanssa vielä syvemmälle ”kaappiin” ja päätin pysyä lääkäreistä loitolla - erityisesti ortopedeista. Eniten loukkaannuin siitä, että tuntemuksillani ei ollut prosessissa mitään arvoa tai sijaa. Minulla ei ollut väliä, ainoastaan jollain olkavarren elevaatiolla. Tuntui kuin papereissa ja lääkärin mielessä olisi etukäteen selvää, mikä minun ongelmani on tai ei ole. Että kipua ei oikeasti ole, vaikka kipu invalidisoi minut välillä täysin.
Ehkä lääkärillä oli vaikea päivä tai hankala asiakas ennen minua. Toisaalta kykyni asettua lääkärin asemaan oli olematon. En osannut ajatella, että hän ottaa päivästä toiseen vastaan valittavia ihmisiä. Ajattelin tilannetta vain omalta kannaltani. Olin ladannut kaiken rohkeuteni ja oma-aloitteisuuteni kivun puheeksi ottamiseen, mutta se jäi hyttysen ininäksi. Ehkä kipu ei edes kuulunut lääkärin mielestä polioon, jota hän oli hoitamassa eikä minua. Kaiken kaikkiaan pettymys oli musertava.
Lääkärintodistuksen lisäksi Kela vaati, että sopivuuteni psykologiksi testataan työvoimatoimiston ammatinvalinnan ohjauksessa. Koska psykologien soveltuvuutta ei ennen opintoja normaalisti tutkita, olen yksi niistä harvoista joiden sopivuus alalle on tutkittu! Harvalla valmiillakaan psykologilla on näyttää sellainen paperi. Tosin lausunnossa todettiin, että voin tulla hyväksi hommassa kuin hommassa, jos vain olen aiheesta kiinnostunut, mutta eikös se niin ole, että kun täyspäinen ihminen jostain oikeasti kiinnostuu, hänestä tulee ennen pitkää hyvä siinä. Olen äärettömän kiitollinen Kelalta saamastani tuesta, koska se mahdollisti häiriöttömän ja intensiivisien opiskelun. Aivoihin investointi oli tosi fiksua, koska psykologin työtä pystyy tekemään niin kauan kuin jaksaa istua, kuulee, näkee ja pystyy puhumaan.
Kaksi kertaa naimisiin
Menin Tapion kanssa naimisiin maistraatissa keväällä 1977. Vakaana tarkoituksena oli tietenkin elää elämä yhdessä, mutta avioitumisen painavana osasyynä oli se, että kun suunnittelin opintoja yliopistossa, mutta olin vielä sen verran nuori, että äidin ja Samin hyvät tulot olisivat olleet este opintolainan saamiseksi. Naimisissa olevana vanhempien tulot eivät vaikuttaneet tukiin ja sain opintolainaa. Avioparina saimme suhteellisen helposti kaksi huonetta ja tuvan käsittävän opiskelija-asuntosolun Kuitinmäestä. Avioliitto oli opintojen kannalta hyvä veto ja Tapiokin sai hidastuneet opinnot päätökseen.
Sitten rakkauselämässäni tapahtui yllättävä käänne. Kesällä 1979 ihastuin päätä pahkaa elämäni mieheen Ariin, jonka kanssa muutin nopeasti yhteen. Ero oli huomattavan virtaviivainen ja syynä oli ”seurustelu vieraan miehen kanssa” eli uskottomuuteni. Myrskylässä eroani ei katsottu kovin pahalla, koska olihan eroja perheessä ennenkin nähty. Mummoni taisi olla jopa tyytyväinen, kun sain vammattoman miehen. Menin naimisiin Arin kanssa syyskuussa 1980 ajan hengen mukaisesti - maistraatissa ruokatunnilla. Vietimme hopeahääpäivää viime syksynä.
