POLIOTARINOITA
Mutkikkaan äitisuhteen perkaamista
Ennen psykologianopiskelun alkua ja sen kuluessa kävin innokkaasti mitä erilaisimmissa terapiaryhmissä. Ja kuinkas muuten, käsittelin huolella haasteellista lapsuuttani, josta riitti työstettävää aineistoa monenmoisille terapiamenetelmille. Alkoi tuntua, että äitijuttu oli mukavasti paketissa, mutta helpotus oli ennenaikainen. Noin 1979 aikoihin Samin, äidin & kumppaneiden firmat menivät konkurssiin ja he menettivät kaiken. Sami sai loppuelämäkseen velkataakan, jota ei ollut toivoakaan saada maksetuksi. Sami tiesi konkurssin tulevan jo vuosia ennen ja Sami vannoi tekevänsä itsemurhan heti konkurssin jälkeen. Äidille, joka oli firman kirjanpitäjä, ei saanut kertoa mitään, joten äidille konkurssi tuli yllätyksenä.
Samoihin aikoihin äidin uskonnollisesti tiukka isä kuoli. Äidillä oli ollut runsaasti erimielisyyksiä isänsä kanssa. Ilmeisesti konkurssi ja papan kuolema laukaisivat äidissä neljänkympin kriisin Äiti osti pillifarkut ja moottoripyörän ja lähti kibbutsille etsimään kadotettua nuoruuttaan. Jouluna 1980 hän kehui kibbutsin elämää tavalla, joka kuulosti teinitytön paatokselta. Minut ja äitini yhdessä nähneet ihmiset vitsailivat, etteivät he voi mitenkään arvata, kumpi meistä on äiti ja kumpi tytär. Äiti olikin aina halunnut, että meidät nähtäisiin sisaruksina.
Jerusalemista alas Jerikoon ja laupias Pohjola
Keväällä 1981 äiti riitautui kibbutsissa ja lähti suuttuneena Jerusalemiin, missä hän pestautui länsimaisia pyhiinvaeltajia majoittaneeseen palestiinalaiseen hotelliin. Ajan oloon hän alkoi saada tarpeekseen kadonneen nuoruuden etsimisestä ja äiti tilasi laivalipun takaisin Italiaan, jonka kautta hän ajaisi Euroopan läpi Suomeen. Äiti oli jossain vaiheessa ottanut kuvia moottoripyöräkerhoa varten Jerikosta, mutta kamera oli rikkoutunut ja filmi valottui. Ennen kotiin lähtöä hän päätti lähteä ottamaan uusintakuvat Jerikosta. Matkalla äiti kaatui pyörällä. Pään retkahtaminen eteenpäin oli sen verran kova, että viides niskanikama kiilautui pois selkärangasta ja äiti halvautui siitä paikasta kaulasta alaspäin. Äiti oli juuri ohittanut armeijan auton, joka hälytti helikopterin, joka vei äidin Tel Hashomerin sotilassairaalaan, jossa hän sai ensiluokkaista selkäydinvammahoitoa.
Sain tiedon äidin onnettomuudesta, kun olin pitämässä tukioppilaille luentoa erilaisuudesta ja vammaisuudesta Harjavallassa. Kesti viikon ennen kuin tieto saavutti ensin Samin ja sitten minut. Äidin vamma oli niin vaikea, että vakuutusyhtiö Pohjola tarjoutui maksamaan yhden omaisen matkan Israeliin äitini tueksi. Oletin ilman muuta, että Sami menee ja tämä olikin halukas, mutta äiti halusi minut. Oletin tuolloin naiivisti, että äiti halusi minut, koska tiedän vammaisuudesta ja olivathan Sami ja äiti loppusuoralla asumuserossa.
Matkalla lentokentältä sairaalaan lähetystövirkailija selitti, että äidilläni taisi olla kyseenalaisen maineen omaava poikaystävä, josta lähetystö oli kysellyt tietoja poliisilta. Virkailija kertoi aiemmasta vastaavasta loukkaantumistapauksesta ja ymmärsin ensin, että äitini vammat olivat poikaystävän aiheuttamat. Virkailija kuitenkin vakuutti, että äiti oli todellakin löydetty tienposkesta eikä poikaystävällä ollut osuutta onnettomuuteen. Käytän poikaystävästä jatkossa nimeä Jesus, koska hänen toinen nimensä oikeasti on Jesus.
Kriisioppien tehokertaus
Kun kuulin äidin vammautuneen vakavasti liikenneonnettomuudessa, kuvittelin äidin veriseksi ja että jalkoja oli poikki. Lähetystövirkailija sanoi äidin olevan kahta pyörältä putoamisesta syntynyttä kasvonaarmua lukuun ottamatta ”kunnossa”. Lähetystövirkailija ihmetteli äitini rauhallisuutta ja sitä, että äitini oli huolissaan vain siitä, ovatko valokuvat päässeet valottumaan ja miten hän saa moottoripyörän pois Israelista. Olin lukenut lentokoneessa Johan Cullbergin kriisejä käsittelevän kirjan Tasapainon järkkyessä ja ymmärsin äidin olevan vielä tukevasti sokissa.
Olin oppinut, että kun jotain erikoista tapahtuu, kannattaa soittaa ihmiselle, joka on kokenut saman ja selviytynyt. Niinpä ennen matkaa soitin tutulle psykologian opiskelijalle Ilpo Kojolle, joka halvautui 14 -vuotiaana yhtä nikamaa alempaa sukellettuaan järven pohjaan. Ilpo sanoi, että halvautumisen merkityksen tajuamiseen mennee helposti vuosi. Hän kehotti minua puhumaan äidin kanssa siitä, miten äiti saa aikansa riittämään kaikkiin niihin asioihin, joita voi tehdä kauluksen yläpuoleisella osalla. On pelattava niillä korteilla, jotka jäävät käteen. Viisasta puhetta.
Kun tulin äidin luo, äiti kysyi ensimmäisenä, miten pahasti kävi. Tiesin kyllä, mutta käskin kysyä lääkäriltä. Lääkäri selitti, että uutiset ovat sekä hyviä että huonoja. Huonoa oli se, että halvaus on pysyvä, mutta hyvää on se, ettei halvaus tuosta etene, vaikka eipä tuossa paljon ollut etenemisen varaa. Äiti oli välillä henkisesti aivan sekaisin. Hän pelkäsi, että hoitajat yrittävät tukehduttaa hänet tyynyllä, koska hän on palestiinalaisten ystävä. Niin ikään äiti selitti, hoitajien poikaystävät ajoivat moottoripyörillä pitkin käytäviä ja että hoitajat ottavat hänestä huumeita ja pistävät omaan suoneensa jne. Tilannetta ei varmaankaan helpottanut se, että ympärillä puhuttiin kirjaimellisesti hepreaa.
Oli hyvä, että sain omaisena matkustaa äidin luo, koska äidin henkinen tila parani ja hän järkiintyi ja rauhoittui varsin nopeasti. Varsinkin kun vakuutin, että panisin tekijät vastuuseen, jos hänet tapettaisiin. Oikeasti teho-osaston väki oli erittäin empaattista ja ystävällistä, mutta ilmeisesti tuntoaistimusten täydellinen puuttuminen kaulasta alaspäin ja sitä seurannut ärsyketyhjö, tuottivat harha-aistimuksia. Äiti sanoi tuntevansa elävästi, miten hänellä on rukkaset kädessä ja rukkaset ovat täynnä käärmeitä. Tilannetta pahensi se, että äidin pää oli vedossa ja hän ei voinut nähdä käsiään.Siinä istuin teho-osastolla ja katselin äitiä ja koetin auttaa häntä. Osasto todella oli kuin televisiosarja China Beach tai Teho-osasto. Äidin viereen tuotiin mies, joka oli astunut miinaan ja miehen äiti huusi suoraa huutoa ja myöhemmin huusi myös mies, kun hän tajusi menettäneensä käden ja jalan. Osastolla hoidettiin kumma kyllä sydänsairaita lapsia, joista yksi kärrättiin sinisenä ja elottomana pois vanhempien itkiessä hiljaa. Radiosta tuli uutinen, joka pysäytti koko osaston väen puuhat. Ymmärsin vain sanat atom ja nukleus. Israelin koneet olivat käyneet pommittamassa Irakilaista ydinvoimalaa, mikä veti sairaalan henkilökunnan ilmeet vakavaksi. Tuntui karmivalta, kun sairaalan kanttiinissa rynnäkkökiväärit lojuivat pöydällä kahvikuppien rinnalla. Kaikkialla puhuttiin tappamisesta, sairaalassa makasi salikaupalla nuoria miehiä hengityskoneessa. Pyhä maa ei todellakaan näyttänyt hyvältä siitä vinkkelistä katsottuna.
Voi Jesus sentään!
Ja ikään kuin jo tässä ei olisi riittävästi 24 -vuotiaalle psykologian opiskelijalle, äitini 26 -vuotias Jesus järjesti elämäni järkytyksen. Näin jo päälle päin, että Jesus on arvaamaton kuumakalle. Vaikka äiti sanoi Jesusta pelottavaksi umpihulluksi, äiti kuitenkin vaatimalla vaati, että lähtisin miehen mukaan Jerusalemiin hakemaan hänen tavaransa. Kun panin vastaan, äiti totesi, ettei hän oikein itsekään pääse, joten homma on hoidettava ja sillä selvä. Jesukselle äiti sanoi, että minun pitää nähdä Jerusalemin nähtävyyksiä.
Jerusalemin reissusta koitui paha ja monipolvinen painajainen, josta voisi kirjoittaa trillerin. Lyhyesti sanoen ongelman ydin piili siinä, että äiti halusi takaisin Suomeen Samin hoiviin, mutta Jesus pelkäsi äidin joutuvan Suomessa vanhainkodin nurkkaan. Mielessäni käväisi Kaislaranta, mutta koitin selittää Jesukselle, että nykyään Suomessa on palvelutaloja vammaisille. Tosin sitä en tohtinut tälle romeolle sanoa, että äiti asuisi niissä Samin kanssa. Muutenkin lähdin siitä, äitini tekee kuten haluaa. Itse asiassa olin sen verran kypsä äitiin, ettei minulla olisi ollut mitään sitä vastaan, jos äiti olisi halunnut jäädä loppuiäkseen Israeliin. Jesus kuitenkin luuli, että minä päätän äidin kohtalosta ja pakotan hänet Suomeen.
Alkoi ankara valtataistelu, jonka kuluessa Jesus haukkui minut sydämettömäksi julmuriksi, joka on valmis unohtamaan äidin vanhainkodin nurkkaan. Tietysti toistin, että äiti tulee Suomeen, mikä raivostutti Jesuksen niin, hän sanoi tappavansa minut ja syöttäväni ruumiini korppikotkille. Sen perusteella, mitä siihen mennessä Jesuksesta tiesin, arvelin hetkeni koittaneen. Jesus uhkasi myös ampua minut ja potkia minut hengiltä. En pelännyt kuolemaan vaan kitumaan jäämistä. Kamalimmalta tuntui ajatus, että Ari, mummo ja muut jäisivät miettimään, mihin lopultakin katosin. Vain kyseenalaisessa psyykkisessä kunnossa oleva äitini tiesi, että olin lähtenyt Jesuksen mukaan.
Seuraavana päivänä osa pelkoani lisänneistä väärinkäsityksistä selvisi. Äiti ilkkui säikähtämistäni, koska olin hänen mielestään turhaan pelästynyt Jesusta. Äiti kehui, miten hän ja Jesus olivat mitelleet voimiaan hotellin katolla siitä, kumpi lentää talon katolta alas. Mielestäni on syytä huolestua, jos itseäni yli kaksi kertaa kookkaampi mies uhkaa ampua tai potkia hengiltä. Onneksi hotellissa työssä olleet palestiinalaiset vahvistivat Jesuksen olevan tasapainoton ja arvaamaton. Tämän he sanoivat tietenkin Jesuksen selän takana, koska he eivät halunneet menettää työpaikkaansa.
Onneksi Ari lensi turvakseni ja keräilimme äidin tavaroita ympäri Israelia. Kävimme äidin kypärän ja kameran Betlehemin poliisiasemalta, joka sekin paikka sittemmin pommitettiin maan tasalle. Ari oli tukenani viikon ja viimeisenä iltana kävimme hotellin mukavimman työntekijän veljen häissä pienessä palestiinalaiskylässä, joka sijaitsi vuorilla Nablusin ja Ramallahin välimaastossa Länsirannalla. Kun televisiosta tulee sotauutisia Israelista, huolettaa, miten tuo mukava perhe mahtaa nykyään jaksaa väkivallan keskellä. Eikä israelilaisillakaan ole helppoa. Kävimme Ein Gedin kibbutsissa katsomassa äidin ystävää. Oli kauheaa katsella, kun lapset menivät uimaan läheiselle lähteelle. Siinä missä meillä Suomessa lapsijonon edessä ja takana kulkee päiväkodin täti, Israelissa lasten edessä ja perässä kulkee hampaisiin aseistautunut maastopukuinen sotilas. Miten tuossa ilmapiirissä voi kasvaa luottavaiseksi.
Vammaisen psykologin uskottavuus
Äitini niska leikattiin ja hänet siirrettiin kuntoutusosastolle. Kuntoutuskeskuksen psykologi käytti itsekin pyörätuolia ja keskustelimme monta kertaa kuntouttamisen filosofiasta. Äiti mielsi vammautumisen karmallisena opetuksena, jonka tarkoituksena oli opettaa häntä ajattelemaan ensin ja tekemään vasta sitten. Hyvä oivallus, koska oma syntymäni on perustunut siihen, että ensin on hösätty ja sitten vasta kaduttu. Vammaisen elämä toden totta on niin hankalaa, että arjesta selvitäkseen on pakko oppia ennakointia ja suunnitelmallisuutta, mikä taito äidillä kehittyikin.
Psykologi pohdiskeli syytä äidin tyyneyteen ja oli sitä mieltä, että äitini saattoi tuntea saaneen rangaistuksen siitä, että hän oli mahdollistanut laiminlyönnillä minun sairastumiseni polioon. Tai sitten äiti luuli paranevansa, koska olinhan kuntoutunut neliraajahalvauksesta. Minulle äiti ei puhunut ajatuksistaan.
Äidillä oli vielä aikuisenakin taipumusta maagiseen ajatteluun. Yhteinen tuttavamme Elsi oli jo aiemmin kertonut, että äiti oli varoittanut Elsiä suututtamasta minua, koska kuulemma osaisin tappaa ajatuksen voimaalla. Uskomus saattoi johtua siitä, että Meilahdessa asuessamme pihakaverini Arja tuli kerran ohimennen pilkanneeksi kulkuani. Happamana ajattelin, että kokisitpa itse samaa, niin tietäisit. Arja oli ollut samana iltana kylässä ja kun perhe oli lähdössä kyläpaikasta, Arja jäi vaatteistaan kiinni ohi ajaneen moottoripyörän ohjaushankaan ja hän raahautui noin 25 metriä pyörän mukana. Parin päivän päästä olin katsomassa Arjaa Töölössä. Hän näytti olevan yltä päältä kipsissä. Tottuneena syyllistyjänä pelkäsin, että pihalla lausumani toive oli onnettomuuden syy ja tietenkin puhuin tästä syyllisyydestä äidille, joka alkoi uskoa kykyyni kirota ihmisiä. Myöhemmin olen saanut tietää, että kaikilla lapsilla on taipumusta ajatella maagisesti ja varmasti ajattelin tuon tuostakin happamia ajatuksia niitä kohtaan, jotka pilkkasivat kulkuani, mutta tietenkin kaikki ne ”kiroukset” unohtuivat, jotka eivät ”käyneet toteen”.
Sinänsä ei olisi pahitteeksi, jos minulla kyky kirota tai siunata ihmisiä, mutta tilanne on edelleen sellainen, että liian monet vihamieheni voivat mainiosti ja liian monet rakastamani ihmiset ovat kuolleet – esimerkkinä Valpuri. Tekemieni systemaattisten havaintojen mukaan julkilausumattomilla ajatuksillani ei ole kovinkaan suurta vaikutusta ihmisten kohtaloihin. Nappisilmänä osaan nähdä monet asiat nappiin, mutta ei tarvitse olla kovinkaan tarkkanäköinen arvatakseen, että esimerkiksi rankka ja uhmakas juominen voi ennen pitkää johtaa vakaviin vaikeuksiin. Mahdollisten ennustajaeukon kykyjeni taustalla on looginen ja/tai intuitiivinen päättelykyky eikä mystinen lahja.
Jatkuvasta sodasta johtuen israelilaiset tuntuvat ymmärtävän suomalaisia lääkäreitä ja psykologeja paremmin trauman ja vammautumisen psyykkistä ulottuvuutta. Kuntoutumiskeskuksen psykologin kanssa käymäni keskustelut antoivat uskoa siihen, että voisin joskus toimia psykologina täysitehoisesti. Psykologin ammatissa elämänkokemus, viisaus ja kyky suhteuttaa ovat tärkeämpiä ominaisuuksia kuin fyysinen voima. Pyörätuolissa istuminen ei ole este vaan se voi saattoi antaa jopa uskottavuutta, ainakin Israelissa. Suomessa asia tuntui olevan toisin päin. Ainakin takavuosina vammatonta psykologia pidettiin vammaisuuteen liittyvissä asioissa uskottavampana kuin vammaista.Voimattomuuden tunteita ja tavallisia ihmisiä
Leikkauksen jälkeen äidillä oli paljon limaa keuhkoissa ja sen poistaminen näytti ankaralta puuhalta. Äidin oli vaikea yskiä ilman kylkivälilihasten apua. Koska vielä tuolloin kärsin lievästä sairaalakammosta, menin aina käytävään, kun äidille tehtiin hoitotoimenpiteitä. Öisin potilaita hoitivat asevelvolliset, jotka eivät osanneet englantia. Äitiä ahdisti, koska hän oli täysin liikuntakyvytön eikä hepreankielinen hoitaja tajunnut, mitä äiti halusi. Koska sormet eivät toimineet, hän ei edes voinut soittaa kelloa.
Lähdin Israelista viikkoa ennen äidin Suomeen siirtämistä. Olimme juuri hankkineet Arin kanssa ensimmäisen omistusasunnon. Remontti oli matkamme vuoksi myöhässä. Istuin uuden asuntomme lattialla täysin puhki ja katsoin suurta toivottomuutta tuntien kun Ari kaatoi eteisen ja olohuoneen välistä siporexseinää. Tuntui, että mikään ei toimi. Onneksi oli sentään kesä ja tauko opinnoissa. Ilman Arin vanhempien ja viiden veljen apua emme olisi ikinä saaneet remontoitua asuntoa ajoissa muuttokuntoon. Arin perhe on ehjä ja tavallinen, minun perheeni oli taas niin solmussa kuin olla voi.
