POLIOTARINOITA
Polio suuntasi ammatinvalintaa tietotyöhön
Polioon sairastumisen jälkeen kaikille oli selvää, ettei minusta tulisi oikean, eli ruumiillisen työn tekijää. Äiti oli toivonut minusta balettitanssijaa ja äidin isä iloitsi, että nyt tyttö ei ainakaan tanssi ja eikä tule siten harrastaneeksi syntiä. Myrskylän mummo arveli, että koska en jaksaisi nostaa maitotonkkia tai hoitaa lapsia, kukaan ei haluaisi kanssani naimisiin. Niinpä perheenäidin työ ei tulisi kysymykseen. Mummo koputti päätään ja tolkutti, että ainoa vaihtoehtoni on elättää itseni ajattelemalla ja otin neuvosta vaarin. Suuntauduin hyvissä ajoin tietotyöhön. Olin kova filosofoimaan ja väittelin paljon Myrskylän ukon ja muidenkin kanssa.
Koska en jaksanut juoksennella muiden lasten kanssa, kävin juttelemassa erityisesti ikivanhojen kanssa. Koska heilläkin oli kolotusta ja väsymystä tiesin, mistä he puhuivat ja hekin taisivat ymmärtää minua. Kuulin sellaisia jännittäviä kertomuksia, joita ei yleensä kerrota lapsille. Opin käymään kiireettömiä keskusteluja ja kukaties juuri siksi koen kepeän small talkin melko pitkästyttäväksi. Haluan päästä asiaan.
Äiti vei minut 5 -vuotissyntymäpäivänä oopperaan katsomaan Prinsessa Ruusunen balettia. Hän olisi halunnut nähdä minut lavalla ballerinana, mutta kuvittelin itseni lavalla laulajana. Koulussa nautin lauluesiintymisistä ja myöhemmin olen nauttinut parrasvaloista värikkäänä ja innostavana luennoitsijana. Olen luennoinut varmasti kymmenille tuhansille ihmisille ja telkkarissa vieläkin useammalle.Ikuinen tukihenkilö
Vuonna 1972 luokkani valitsi minut Suomen ensimmäiselle tukioppilaskurssille. Alkuvuosina taisi kyllä olla niin päin, että sain toiminnasta monin verroin enemmän tukea kuin mitä annoin. Tukioppilastoiminnan äiti psykologi Marjatta Miettinen, myöhemmin Jakobson, oli tärkeä tukihenkilön malli. Hän mm. auttoi saamaan kortteerin Herttoniemen nuorisohotellissa ja antoi todella hyvää kriisitukea Valpurin kuollessa, äidin loukkaantuessa ja muulloinkin. Tukioppilastoiminnan kautta sain jo lukioaikoina edistyksellistä oppia, varsinkin kriisien kohtaamiseen. Ja minullahan riitti kriisejä, joihin uusia oppeja saattoi kokeilla.
Marjatan kautta käsitin, että tukihenkilön tärkein ominaisuus on olla käytettävissä. On paljon helpompi tsempata elämän tuomien haasteiden kanssa, jos on olemassa joku, johon voi ottaa tosipaikan tullen yhteyttä. Tietoisuus siitä, että voi kääntyä Marjatan puoleen antoi rauhallisuutta, mikä auttoi selviytymään ilman, että Marjatan tukea oikeasti tarvittiin. Oli huojentavaa, että Marjatta luotti kykyyni selviytyä.
Mutta en minä tukioppilastoiminnassa kokonaan saamapuolella ollut. Pidin varmasti satoja esitelmiä, tosin lyhyitä, ympäri Suomea. Jossain vaiheessa osallistuin tukioppilaiden perus- ja jatkokoulutukseen. Lopulta pidin joitakin esityksiä myös kouluttajien koulutuksissa. Oli äärettömän kiinnostavaa olla toiminnassa sen alusta asti ja nähdä, miten siihen liittyvät epäilyt muuttuivat luottamukseksi. Kuten jostain ihmisestä saattaa tulla ikuinen partiolainen, meikäläisestä alkoi jo lukioaikoina kuoriutua ikuinen tukihenkilö. Tutut ja puolitut alkoivat ottaa hädän hetkinä yhteyttä joko omassa tai kaverinsa asiassa.Pulassa olevat kokevat saavansa eniten apua siitä, että en järkyty juuri mistään. Joitakin hurtti ja kuivakka huumorini kauhistuttaa, mutta monia suoruus auttaa kertomaan myös niistä vähemmän salonkikelpoisista ajatuksista, jotka kriisin keskellä voivat vilahtaa mielessä. Olen sekä omalla että toisten kohdalla huomannut, että juuri ne sopimattomaksi arvellut ja hävettävät aatokset ja tunteet jäävät helposti ilmaisematta ja siten vaivaamaan mieltä pitkäksikin aikaa. Patsastelemalla syntyy vain vaivautumista ja jähmettymistä, mutta kun saa sanoa rumpsauttaa kaiken, mitä mielessä liikkuu, keskustelu auttaa kummasti. Jokaisella tuntuu olevan oma sokea piste, johon olisi hyvä saada valoa toisen elämää nähneen ihmisen kautta.
Monesti kysytään, miten pystyn kuuntelemaan kolkkoja ja ahdistavia kertomuksia. Ajattelin, että jos joku on joutunut kokemaan jonkin kamaluuden, niin minä kestän aina kuunnella - varsinkin kun vaara on useimmiten jo aikaa sitten ohi. Ja kun saa kertoa elämän kamaluuksissa kaikessa rauhassa, kokemus voi vähitellen suhteutua ja saada oman paikkansa kokonaisuudessa. Tulee tunne, että tästäkin selvitään, vaikkei vielä tietäisikään, miten.
Joskus 20 vuotta sitten harmitti, kun ihmiset ottivat yhteyttä vain elämän kolhiessa, mutta ei sen hymyillessä. Tunsin olevani kuin vapaapalokuntalainen, joka muistetaan vain talon palaessa. Vähitellen huomasin oman osuuteni valikoitumiseen. Koska omat kokemukseni olivat osoittaneet kriiseihin valmistautumisen hyödyllisyyden, minulla on ollut tapana puhua kriiseistä, vaikka ne eivät tapaamisen tai luennon aiheeseen kuuluisikaan. Näen kriisiterapeutti Ofra Ayalonin tavoin tärkeäksi rokottaa ihmisiä kriisin varalle. Ihmiset eivät tietenkään aina pidä asian vierestä puhumisesta, mutta kun taivas yleensä jossain vaiheessa putoaa esimerkiksi sairauden, onnettomuuden, avioeron tai kuolemantapauksen muodossa niskaan, jotkut muistavat sanani. Ne, jotka pitävät reippaasta tyylistäni ottavat yhteyttä. Joskus tunnen itseni yksityiseksi kriisikeskukseksi, joka on kuin majakka, joka ei liiku paikaltaan, mutta näyttää suuntaa merenkulkijoille.
Ei lääkäriksi vaan psykologiksi
Vielä ylioppilaskeväänä harkitsin vakavasti lääkikseen pyrkimistä, koska sitä kautta voisin kouluttautua psykiatriksi. Onneksi olin meditaatioharrastukseni puitteissa tutustunut noin viisikymppiseen mielisairaalan ylilääkäriin, jonka kanssa kävimme antoisia ja syvällisiä keskusteluja kaikenlaisista asioista. Kerran hän käytti kokonaisen viikonlopun puhuakseen minulle järkeä.
Hän vei minut vierailulle omalle osastolleen, jossa juttelimme potilaiden kanssa. Lisäksi hän kuvaili, miten hän saa sekavatkin potilaat rauhoittumaan ja puhumaan. Luulen, että imuroin osan hänen maanläheisestä tyylistään. Tämä mies oli sen verran kokenut, ettei hänen tarvinnut esittää roolia tai rajattuja käyntejä. Tuntuu kuin tuo mies olisi voinut tehdä työtään vaikka Esson baarissa. Tuon tuttavuuden johdosta minulla on ollut suuria vaikeuksia ottaa vakavasti joidenkin psykoalan ihmisten mystifioivia kotkotuksia.
Ystäväni (joka ei ole sama henkilö kuin poliotarinoiden Sisupartiolainen) puhui erityisen pitkään ja huolella siitä, millainen koiranvirka naislääkärin asema tulee tulevaisuudessa eli siis nykyisyydessä olemaan, erityisesti terveyskeskuksissa. Lisäksi hän totesi, että vaikka olisin luonteeni puolesta sopiva psykiatriksi, en luultavasti jaksaisi koulutukseen liittyviä pitkiä päivystyksiä yms. Hänen varoitteluidensa pääpointsi ei kuitenkaan ollut fyysinen heikkouteni, vaan lääkärin ammatin kurjat ja nurjat puolet, joista toimenkuvan jäykkyys ei ollut vähäisin. Hän tuntui ajattelevan Lauri Rauhalan ja Sisupartiolaisen tapaan, että terapiassa on monesti kyse elämäntaidollisista tukiopetuksesta.
Psykiatriystäväni mielestä olin kuin kävelevä katalysaattori. Kun tulen paikalle, jumiutuneet psyykkiset prosessit lähtevät liikkeelle. Kuten katalysaattorin kuuluukin, en juurikaan vaikuta prosessin suuntaan tai kulkuun, vaan ainoastaan nopeutan kehitystä, mikä olisi muutenkin tapahtumassa. Koen olevani eräänlainen kätilö, joka auttaa oivallusta syntymään. Tuo psykiatri taisi diagnosoida kehittäjäluonteeni kauan ennen minua. Olen parhaimmillani täysin uutta toimintaa käynnistettäessä.Olin lukiolaisena liittynyt liberaaleihin, mistä erosin Ville Komsin ja Osmo Soininvaaran vanavedessä. Kirjoitusten jälkeisissä kunnallisvaaleissa olimme ehdolla Vihreiden esiasteen Helsinki-liikkeen listoilla. Sain vaaleissa 50 ääntä, mikä oli sikäli hyvin, että sekä Osmo että Ville saivat silloin noin 250 ääntä. Koska en ole järjestöihminen enkä varsinkaan poliittinen eläin, erosin liikkeestä Koijärvi -jupakan aikoihin.
Matkalla psykologiksi
TM -opettajakurssilta palattuani tapasin Pariisi-Helsinki junassa yleisen psykologian professorin, joka sai koulutuksen sisällöstä kertomalla minut innostumaan psykologin koulutuksesta. Psykologia on alani ja kutsumukseni. Emeritusprofessori Arvo Lehtovaara pyysi monesti kotiinsa ja juttelimme tuntikausia meditaatiosta ja paljon muustakin. Vaikka Arvo oli jo vanha mies, hän kertoi lukevansa paljon psykologista kirjallisuutta, jopa 2000 sivua kuukaudessa. Se kuulosti paljolta, mutta silloin ymmärsin, että vaikka olisi eläkkeellä oleva professori, on silti paikallaan seurata aikaa. Aina on varaa viisastua.
Arvo oli kirjoittanut elämänsä aikana 25 kirjaa, mikä myös kuulosti uskomattomalta suoritukselta. Luulen, että lapsena kehittämäni kyky jutella vanhojen ihmisten kanssa johti siihen, että juttelin proffien kanssa, kun opiskelijatoverini bailasivat. Ja tietysti opiskelin sutena. Joskus ymmärsin asiat täysin väärin, niin että vieläkin nolottaa. En osannut kunnollista opiskelutekniikkaakaan. Silkkaa innostuneisuuttani etenin opinnoissa enkä olisi millään halunnut valmistua.
Tein gradun lukemisen ymmärtämiseen liittyvistä prosesseista. Olin opiskellut tietojenkäsittelyä appron verran ja Arin avustuksella ohjelmoin tietokoneen vilauttamaan koehenkilöille sanoja muutamien millisekuntien ajan. Tietojenkäsittelyopin laitoksella teimme harjoitustöitä vielä reikäkorteilla, joten vuonna 1983 henkilökohtaiset tietokoneet olivat harvinaisia ja valkonäyttöpohjaiset mikrot vieläkin harvinaisempia. Sain gradukokeita varten lainaksi Olivettin koneen. Kun olin aloittelemassa gradun kirjoittamista, koneen lainannut tuotepäällikkö arveli, että siinä kannattaisi käyttää tekstinkäsittelyä. Ihmettelin, että mitähän se tekstinkäsittely on ja kun opin käyttämään sitä, tajusin etten voisi elää ilman henkilökohtaista tietokonetta. Koska käsin kirjoittaminen tuntui raskaalta eikä käsialastani saa selvää, olin oppinut ajattelemaan sormilla.
Pakko saada henkilökohtainen tietokone
Gradun valmistuttua mietin kuumeisesti, mistä saisi työpaikan, jossa saa käyttöön oman mikron. Asuimme Espoon Haukilahdessa, joten hain kävelymatkan päässä olevaan Dava Instituuttiin. Toki sain käyttööni oman mikron, mutta muuten paikka oli täysin väärä. Tärkeimpänä syynä oli se, että minut oli palkattu pomon ulkomaanmatkan aikana. Kun tapasin pomon ensi kertaa, mieleni teki kävellä saman tien ulos, koska kemiamme eivät todellakaan sopineet yhteen. Olisi pitänyt häipyä siitä paikasta, mutta kun kyseessä oli ensimmäinen työpaikka, jatkoin silkkaa sitkeyttäni. Kuin taikaiskusta sain äitini kuoleman aikoihin paikan Kirjayhtymästä, joka halusi kokeilla, olisiko tietokoneavusteisilla opetusohjelmilla tulevaisuutta. Tehtävä oli mielenkiintoinen, mutta pian kävi selväksi, ettei bisneksellä olisi tulevaisuutta ainakaan vähään aikaan, joten suostuin ilomielin, kun minulle avautui mahdollisuus päästä Nokia Datan koulutusyksikköön Niteciin.
Kokeilin jo kesätyöpaikkoina erilaisia hommia. Pidin puhelinkeskustyöstä enkä tullut edes kipeäksi. Sen sijaan pankkityö piti lopettaa jo kuukauden jälkeen, koska se provosoi karmeat kivut ja kipu pääsi oikein urakalla kroonistamaan. Muutenkin pankki oli organisaatiotyyppinä jäykkä, mutta niinhän se elämässä on, että pitää suudella montaa sammakkoa ennen kuin löytyy se prinssi.
Gestapon ohi Nokiaan
Nokiaan tulon yhteydessä kävi niin, että työhöntulotarkastus sattui olemaan ensimmäisenä työpäivänä. Haastattelun suoritti sairaanhoitaja ja keskustelu meni oikein mukavissa puitteissa, kunnes hoitaja sai kuulla, että olen sairastanut polion. Tauti oli tuolloin esillä, koska pieni polioepidemia oli takana ja samoihin aikoihin jaettiin kaikille suomalaisille sokeripalarokote. En ymmärtänyt ollenkaan, millainen huikea riski polion sairastaneen palkkaaminen henkilöstöosaston mielestä oli. Minun olisi kuulemma käytävä lääkärintarkastuksessa ennen kuin työsopimus voitaisiin allekirjoittaa.
Paikallinen gestapo eli henkilöstöpäällikkö ”Pulla Pieni” neuvoi olemaan allekirjoittamatta sopimusta, koska se oli muka kannaltani huono, vaikka oikeasti olin talon kannalta riski. Kun menin henkilöstöosastolta suoraan uuden esimieheni huoneen ovelle, kuulin huoneen toisessa päässä vaivautuneena istuvan esimieheni puhelimen luurista, kuinka Pulla kiljui täysillä: ”Älä hullu palkkaa sitä töihin. Siitä tulee harmia”. Luulin tuolloin, että kyse oli pelle peloton persoonastani, mutta vasta viime syksynä ymmärsin, että kyse olikin poliosta.
Kävin kuin kävinkin työterveyslääkärin pakeilla ja lääkäri totesi, ettei työnteolleni ole estettä. Kyseessähän on mitä suurimmassa määrin tietotyöfirma ja minut oli jo vuonna 1977 todettu tietotyöhön täysin kelpaavaksi niin lääkärin kuin ammatinvalintapsykologinkin suulla. Esimieheni pysyi miehekkäästi kannassaan ja minut muilutettiin organisaatioon henkilöstöosaston kiivaasta vastuksesta huolimatta. Salamyhkäinen sisääntuloni laukaisi kuitenkin tietyn ylimääräisyyden tunteen ja enkä kokenut olevani haluttu työntekijä ja että polioni ei saa näkyä.
On helpompi pyytää anteeksi kuin lupaa
Nokia-konserni oli iloinen kooste toisaalta elektroniikkateollisuuden pioneerihenkeä ja perinteistä savupiipputeollisuutta. Koska Nokia Data ja sen sisällä Nitec (Nokia Information Technology Education Center) olivat Kari Kairamon suojeluksessa, Nitecissä oli töissä varsin pioneerityyppisiä ihmisiä. Jo ensimmäisenä työpäivänä sain loistavaa vertaisperehdytystä siitä, miten asioita oikeasti hoidetaan eli on helpompi pyytää anteeksi kuin lupaa.
Eipä aikaakaan, kun aloin tehdä lyhennelmiä tulevaisuuden työelämää koskevista kirjoista. Äidin kuoleman jälkeen saaduilla vakuutusrahoilla ostin kotiin MikroMikko kakkosen ja aloin lukea ja kirjoittaa kotona eli käytännössä aloin tehdä etätyötä jo vuonna 1986. Lyhennelmät olivat suosittuja ja niitä luki yhtä lailla Kairamon puheenkirjoittaja kuin siivooja. Se oli loistavaa aikaa, sillä kaikkein ihaninta työtä mitä tiedän, on viisaiden kirjojen lukeminen ja niistä tiivistelmän tekeminen. Kirjoja lukiessa tunnen keskustelevani kirjoittajan kanssa takkatulen ääressä. Luen kirjailijan mietteet ja kommentoin niitä mielessäni. Monesti arvaan, mitä on tulossa, mutta usein yllätyn iloisesti kokonaan uudesta ajatuksesta. Jokaisessa kirjassa on ajatushelmiä, joita voi kalastaa.
Eräs lyhentämistäni kirjoista oli Sherry Turklen: The Second Self, joka oli sosiologinen tutkielma ihmisen ja tietokoneen suhteesta MIT:n tiedeyhteisössä. Tuo 1984 julkaistu kirja on vieläkin kurantti ja se teki näkemyksellään suuren vaikutuksen, koska mikro on ensitapaamisesta lähtien ollut läheisin apuväline – kuin osa itseä. Turklen kirjassa käsiteltiin sähköpostin käyttöä ja niinpä minulla oli pieni, mutta tärkeä rooli sähköpostin käytön leviämisen kipinänä Nokiassa. Kun webbisivujen edeltäjille eli sähköisille ilmoitustauluille tarvittiin aineistoa, ryhdyin tekemään Smulppua. SMULPPU tulee sanoista Suomalaistettuja Mietteitä Uusista ja Lupaavista Psykologian Pointseista Uteliaille ja sen kautta moni suomalainen miesinsinööri sai tietoa psykologian ihmeistä.
NLP, Erickson ja mä
Koska olin jo aiemmin liittynyt TUTUun eli Tulevaisuuden tutkimuksen seuraan, pidin myös Futuristi taulua, jossa haisteltiin tulevaisuuden skenaarioita. Tutun pikkujoulussa 1986 eräs kaveri kertoi ostaneensa amerikoista NLP eli neurolingvististä ohjelmointia käsittelevän uuden kirjan. Pyysin kirjasta oitis kopiot. NLP kolahti kerralla ja kovaa. Sen kielellä miesinsinöörin olisi helppoa ymmärtää psykologiaa. Koska olin itsekin opiskellut tietojenkäsittelyä, tiedotusoppia ja yleistä psykologiaa, sain NLP -kirjoista paljon irti. NLP:n kautta löysin tieni vuodeksi 1988 myös lyhytterapian intensiivikoulutukseen, mikä osoittautui hyvin antoisaksi kokemukseksi. Tein lopputyön terapian tekemisestä sähköpostin kautta.
Mutta ehkä kovin juttu oli se, että NLPeikkojen, millä nimellä NLP:n kehittäjiä ja harrastajia kutsun, tärkein mallitettava oli hypnoosin uudistaja ja loistava terapeutti Milton H. Erickson. Erickson oli sairastunut 19 -vuotiaana kokovartalopolioon, mutta hän oli kyennyt huikealla treenaamisella kuntouttamaan itsensä käveleväksi. Koska hänestä ei voinut tulla polion vuoksi maanviljelijää, Erickson päätti opiskella lääkäriksi ja perusti perheen, jossa oli 6 lasta. Vuonna 1952 eli noin viisikymppisenä Erickson halvautui joko toisen polioviruksen tai rajujen polion myöhäisoireiden vuoksi ja muuttui pyörätuolin käyttäjäksi. Hän kärsi ankarista kivuista ja kykeni liikuttamaan vain oikeaa kättään ja kääntämään päätään. Kaiken huipuksi hän oli vielä värisokeakin. Silti hän antoi vajaa kahdeksankymppisenä niin tehokasta terapiaa, että muut terapeutit matkustivat sitä mallittamaan. Ericksonin esimerkillä oli tietenkin valtava vaikutus, sillä arvelin voivani auttaa toisia tehokkaasti, vaikka lihasvoima menisikin. Jos ei muuta niin saman hoitokodin asukkaita sparraamalla.
Tuolloin Erickson oli ainoa tietämäni polioselviytyjä, jolla oli kipuja ja me molemmat olimme olleet kovia treenaamaan. Myöhemmin poliotutkija Bruno on vahvistanut, että kaikkein eniten treenanneilla on myös kovimmat kivut. Kun paria vuotta myöhemmin kuulin shokeeraavasti polion myöhäisoireista, päätin vaihtaa strategiaa: liehuisin maailmalla niin kauan kuin jaksan, ja sitä mukaa kun lihasheikkous etenee, ryhdyn antamaan terapiaa kotoa käsin, joko sähköpostin kautta ja ihmisiä tapaamalla. Aivan kuten Erickson.
NLPeikkouilussa keskitytään siihen, mikä toimii. Sen sijaan, että tutkittaisiin, miksi jollain menee huonosti ja kuinka huonosti hänellä meneekään, pyritään mallittamaan, mitä osaaja tekee oikein tai miten on ylipäätään mahdollista, että miten vaikka Erickson tai itse kaikesta huolimatta onnistuu ja selviytyy. Kun NLP:ssä mietitään, miten päin jokin asia kannattaisi ajatella, että saavutetaan haluttu tulos, se on eräänlaista psykologista tuotekehitystä ja ehkä siksi monet tuotekehitysinsinöörit pitävät siitä. Perimmäinen tavoitteeni oli ja on edistää ja levittää kekseliäisyyttä. Auttaa ihmisiä voimaantumaan ja nostamaan aivojensa kilohintaa. Kun lihasvoimien vähenemiselle ei voi mitään, oman ajattelun suorituskykyä voi aina kasvattaa. Ja kyllä se tietysti on niinkin, että jos keho on vammautunut, tarvitsee tavallista vahvemman psyyken. Parempi olla viisas ja laiska (heikko) kuin tyhmä ja tarmokas (vahva), tyyliin Tony Halme. Samalla tavalla kun kuntosali kehittää lihaksia, myös omaa neuvokkuuttaan voi kehittää.
Ensimmäisiä etätyöläisiä
Etätyöstäni tuli käytäntö ja annoin haastatteluja lähes kaikkiin naistenlehtiin ja vähän muihinkin. Minua pidettiin rohkeana, vaikka itse pidin etätyötä ainoana järkevänä tapana olla mukana kehittämässä isänmaata. Vain työni tulosta mitattiin. Jos oli kipupäivä, pyrin lukemaan. Kun kipuja ei ollut, kirjoitin. Minulla oli kaksi käyntikorttia, joista toisessa luki tittelin kohdalla ”ennustajaeukko” ja toisessa kehittämispsykologi.
En käynyt työpaikalla juuri koskaan. Kehityskeskustelussa esimies sanoi, että olen onnistunut työssäni, jos kykenen yllättämään hänet tekemällä jotain aivan uuttaa. Ja toisin päin: jos pomo voisi tietää, mitä tulen seuraavan vuoden aikana keksimään, kyseessä ei aito kehittämistyö ja vaan olemassa olevien suunnitelmien toteutustyö. Jotkut keksinnöt olivat hyviä, toiset kokivat keskenmenon tai kätkytkuoleman. Jos en olisi sairastanut poliota ja tottunut siihen, että monet asiat on mietittävä uusiksi ja monta kertaa, en olisi ollut kehittämispsykologi vaan pysyttämispsykologi.Ennustajaeukon ominaisuudessa tutkistelin väestökäyriä ja -ennusteita. Tein sen kauhean havainnon, jonka mukaan ollessani 75 -vuotias, ns. suurien ikäluokkien eloonjääneet jäsenet olisivat 80-90 -vuotiaita. He tulevat tarvitsemaan vanhuspalveluita, vaikka jo 1985 itkettiin laitospaikkojen vähyyttä. Kaikkein hätkähdyttävin omakohtainen havainto oli se, että 70-75 -vuotiaiden ikäryhmä olisi 2030 Suomen suurilukuisin ikäryhmä. Arvelin, että laitospaikkaa olisi 75 -vuotiaana turha haikailla, koska ne olisivat jo tupaten täynnä suurien ikäluokkien edustajia. Piruuttani ennustin, että karjatalous loppuu Suomesta ja mummot pannaan navettaan, koska kroonikkomummojen hoito on samaa. Ruokkimista ja kuivikkeiden vaihtoa, mikä näyttääkin olevan vanhusten hoidon tilanne tänään.
Kun kuulin polion myöhäisoireista, päätin elää jo nyt täysillä, koska saattaisin odottaa eläkepäiviä turhaan. Kun Otto von Bismarck yli sata vuotta sitten sääti eläkeiäksi 65 -vuotta, vain kolme prosenttia elävänä syntyneistä eli 65 -vuotiaaksi. Tulevaisuudessa se kolme prosenttia elää 100 -vuotiaiksi. Olin varma, että omalla kohdallani eläkeikään nostettaisiin reippaasti yli 70 vuoden, kuten jotkut tulevaisuudentutkijat olivat ennustaneet.
Ehdotin myös, että nelikymppiset pitäisi panna koulunpenkille ja viisikymppiset pitäisi pitää töissä, jotta uudelleen koulutetut jaksaisivat ja osaisivat tehdä uusia töitä siinä vaiheessa, kun suuret ikäluokat jäävät eläkkeelle vuosina 2005-2015. Oli toki rohkaisevaa, kun silloinen valtionvarainministeriön alivaltiosihteeri kysyi, saisiko ajatuksiani käyttää uuden hallitusohjelman laadinnassa. Ideoita ei kuitenkaan toteutettu. Suomi reagoi lähettämällä yli viisikymppiset varhaiseläkkeelle ja huonosti koulutetut 40 -vuotiaat ovat nyt yhtä huonosti koulutettuja yli viisikymppisiä. Nyt osalla aloista alkaa olla juuri työvoimapula, joka oli 1980 -luvun loppupuolella nähtävissä. Ari kuitenkin kouluttautui ekonomista kauppatieteiden tohtoriksi, mutta nähtäväksi jää, osataanko hänen pitkää työ kokemustaan ja alan uusinta tietoa hyödyntää. Suomi on hämmästyttävän ikärasistinen eikä etätyön soveltaminen ole oikeasti edennyt yhtään mihinkään.
Kohti irrallisia työsuhteita
Vuoden 1989 lopulla kaikki kehittämistoiminta Nokia Datassa pysähtyi ja henkilöstöosaston kehittämisyksikössä, johon olin siirtynyt, puhuttiin vain joukkoirtisanomisista, vaikka Suomen talous kävi vielä ylikuumentuneena. Oikeasti firma oli myynnissä ja se myytiinkin Fujitsulle keväällä 1990. Olin ollut Nokiassa 5 vuotta ja olin ennustajaeukkona paasannut joka paikassa, että ihminen on uhka yhteiskunnalle, jos hän on ollut samassa työssä ja samassa työpaikassa yli 5 vuotta ja siitä syystä hänen tulisi maksaa luutumisveroa. Eräänlainen suojelusenkelini Kalle Isokallio oli juuri siirtynyt koko Nokian pääjohtajaksi. Isokalle oli joskus rauhoitellut ennustajaukkoa sanomalla, että kyllä näin suurella organisaatiolla on aina rahaa yhteen kylähulluun. Aavistin, että pian ei enää olisi.
Kun Nokia Datan sähköpostijärjestelmä muuttui vuoden vaihteessa sellaiseksi, että sitä ei voinut käyttää MikroMikko kakkosella, menin pomoni luo ja sanoin tarvitsevani kotiin 386 -prosessorilla varustetun koneen. Kun mukava pomoni sanoi, että jos hän hankkii sellaisen minulle, hänen on tasapuolisuuden vuoksi ostettava sellainen kaikille muillekin, luulin hänen vinoilevan. Niinpä tuumin, että pomo säästäisi enemmän rahaa, jos hänen ei tarvitse maksaa minulle palkkaa ja irtisanouduin saman tien. Tuotekehityksen pojilla oli 386 –koneita hyllyt väärällään ja he olisivat sellaisen antaneet, mutta tuli sellainen olo, että nyt aika lähteä harrastamaan irrallisia työsuhteita. Lähtiessäni menin moikkaamaan Pulla Pientä, joka täysin hämmästynyt, kun potentiaalinen riski lähti oma-aloitteisesti. Olen onnellinen säästyttyäni Pullan käsittelyltä, koska olin seurannut monesti vierestä, miten Pulla näytti lähes seksuaalisesti kiihottuneelta, kun hän pääsi savustamaan ihmisiä ulos eli antamaan potkut. Kerrassaan kamala ihminen.
Tein keikkatyötä seuraavat 9 vuotta mitä erilaisimmissa organisaatioissa. Polion suhteen mieleeni on jäänyt parhaiten Juhani Hokkanen, joka toimi 1990 -luvun alkupuolella jonkin sortin henkilöstön kehittämispäällikkönä Nokian matkapuhelinyksikössä. Juhanillakin oli ollut polio ja hänen toinen jalkansa oli huomattavasti lyhyempi eli hän ontui vahvasti. Juhani oli viisas ja uskomaton puurtaja. Hänellä oli tärkeä rooli ja vaikutus NMP:n eli Nokia Mobile Phonesin nousuun. Juhani antoi koulutuskeikkoja NMP:ssä, luultavasti pätevän sopivuuteni eikä polion vuoksi. Minusta oli ikävä huomata, että 1994 tienoilla henkilöstöosaston vallannut juppinuoriso ei tajunnut Juhanin merkitystä. Mutta olihan Nokia muutenkin muuttunut. Nykyään se taitaa olla titaani, josta innostunut kehittämishenki on tyystin kadonnut.
Vapautta työssä, kipujen suitsissa
Irrallisten työsuhteiden harrastaminen mahdollisti asiakkaiden valinnan, työn rytmittämisen ja sopivan työkuorman. Tosin keikan valintaperusteena oli usein se, että pyydettiin tai en ollut tehnyt aiemmin vastaavaa hommaa. Erään projektin yhteydessä ryhdyin tekemään jopa radio-ohjelmasarjaa YLE:n Ykköseen. Noina vuosina tein koulutus ja konsultointikeikkoja 2-3 päivää viikossa ja loput ajat huilasin kotosalla. Kesällä ei ollut mitään ohjelmaa, mutta silloin osallistuin NLP –kursseille, joiden kiinnostavasta annista saan kiittää erityisesti mallittajapsykologi Veli-Matti Toivosta. Olin tietysti huolissani taloudesta, mutta talo tuli maksettua ja nelikymppisenä päätin, että nyt ei enää säästetä omaisuutta.
Koska mieheni Ari teki pitkän konsulttiuran pohjalta nopeasti ja helposti lisensiaattityön, aloitin itsekin työ- ja organisaatiopsykologian lisensiaattiopinnot. Jätin opinnot kesken 1996, kun lihasheikkouden syvin olemus paljastui. Arvelin, etten ehtisi kuitenkaan hyödyntää tutkintoa työssä eikä tutkimustyökään enää innostanut, vaikka opiskeluaikana pidin tutkimisesta kovastikin. Arikin aloitteli väitöskirjaa, joten päätin tyytyä akateemisessa mielessä tohtorinnan titteliin. Uhkasin painaa pilailutarkoitusta varten käyntikortin, jossa tittelinä komeilisi tohtorinna. Isoäiti kun oli ollut oikein ruustinna.
En halunnut hakea vakituista työpaikkaa, koska minulla oli niin paljon kipupäiviä. En halunnut joutua tilanteeseen, jossa työkaverit katsoisivat nyrpeästi, kun saisin kipujen vuoksi sairauslomaa. Ankea kesätyöpaikka pankissa kummitteli mielessä. Alitajuisesti ajattelin työnantajan enkä omaa etuani. Eihän se olisi ollut minunkaan etu, jos olisin tullut kipeäksi ”päivähoidossa”. Taloudellisessa mielessä toimin tyhmästi, mutta elämän laadun kannalta fiksusti. Toisinaan kyllä kaipasin työyhteisöä tai edes työparia.
Näin jälkeenpäin ajatellen tulin konsultoinnissa olleeksi joskus liian reipasotteinen ja toisinaan liian varovainen, mutta kehittämistyö on luonteeltaan epävarmaa ja siedin epävarmuutta varsin hyvin. Uskalsin ottaa riskejä, koska ilman riskejä mikään ei kehity eikä kehittämistöissä kenenkään henki, terveys tai edes omaisuus ole vaarassa, vaikka tehtäisiin hieman toisella tavalla kuin ennen. Laman jälkimainingeissa organisaatiot tulivat konservatiivisiksi eikä todellisille uudistusajatuksille ollut kunnolla tilaa. Oltiin niin ’back to basics’ kuin olla ja voi.
Varsinkin 1990 -luvun loppuvuosina hartioita särki keikoilla yhä enemmän. Aamuherääminen, ajo koulutuspaikalle, 8 -tuntisen show:n pitäminen seisten ja ajaminen kotiin räntäsateella alkoivat tuntua rusentavilta ja reissuista toipuminen vei ainakin kaksi päivää. Jotain olisi keksittävä, mutta mitä. Eräänä ratkaisuna kävin etäkonsultointikurssin, jossa asiakkaan kanssa oltiin yhteydessä mikrossa toimivan kuvapuhelimen välityksellä. Kurssi oli paljon aikaansa edellä, joten vasta nykyään SKYPE:n leviäminen mahdollistaa kunnollisen toiminnan.Sunnuntaiden lehtipsykologi sohvallaan
Syksyllä 1998 Iltalehdestä soitettiin ja pyydettiin lehtipsykologiksi. Pienen pohdiskelun jälkeen sovimme, että kirjoittaisin 1999 alusta salanimellä Sofia ja palstan nimi olisi Sofian sohva. Palsta ilmestyi joka viikonloppu ja tilaa oli yksi sivu. Lisäksi vastaukset arkistoitiin nettiin lehden online-liitteeseen. Koska vastasin kaikkiin kysymyksiin yksityisesti ja näistä syntyi eräänlainen vastauskonsepti, jonka pohjalta lehtivastaus tehtiin, palstan teko vei melkein kaiken aikani ja luennointikeikat saivat jäädä. Järjestely oli loistava, koska ei juurikaan tarvinnut poistua kotoa eikä varsinkaan ajaa autoa. Toimituksessakin kävin korkeintaan 15.5. Sofian-päivänä lounaalla. Tein aitoakin aidompaa etätyötä, tosin firmamme kautta.
Olin aiemmin keskittynyt lähinnä työelämän psykologiaan ja Sofiana tulin perehtyneeksi mm. rakkauteen ja perheeseen liittyviin kysymyksiin, jotka olivat teoreettisesti uusia aiheita. Sofiana ollessa taisin kehittyä aidoksi yleispsykologiksi. Luin keskimäärin yhden yleispsykologisen kirjan viikossa ja etsin sieltä hyviä juttuja lukijoille eli viiden vuoden aikana luin hyvinkin yli 200 kirjaa ja kävin asiantuntijaseminaareissa. Tein periaatteessa samaa hommaa kuin Nokian Smulpussa, mutta nyt koko Suomen mittakaavassa.
Tein palstaa innolla lehtihuononnukseen eli kesään 2004 asti. Sohvalta putoaminen oli tuskallinen kokemus, koska olisin mieluusti jatkanut tosikansan valistusta vuoteen 2007. En kerta kaikkiaan saanut sullottua vastauksia toimituksen vaatimaan liian pieneen uuteen merkkimäärään, joka vastasi suurin piirtein horoskooppitasoa. Olen kohtalaisen naseva kirjoittaja, mutta en sentään niin naseva.
Lisäksi olen itsepäinen ja itsenäinen enkä ole koskaan suostunut tekemään hyödytöntä tai vahingollista työtä, vaikka siitä maksettaisiin. Tarjouksia on kyllä tullut ja osaan minä miellyttää ja arvata, mitä asiakas haluaa. Ei se ole siitä kiinni. Noin viisikymppisenä minulla on sen verran vähän aikaa ja voimia jäljellä, että haluan käyttää niitä vain järkevien ja hyödyllisten asioiden tekemiseen. Siinä on sarkaa ihan tarpeeksi, tosin rahoituksen saaminen kaikkein järkevimmille jutuille ei aina luonnistu . Joka tapauksessa keväällä 2005 osa Sofian vastauksista julkaistiin kirjana Sofia Originale. Ihmisiä kohtaamisten pyörteissä. Sofia Originale siksi, että olen se ainoa ja alkuperäinen Sofia.Uuden kynnyksellä
Olen lukeneempi, kokeneempi, viisaampi ja kivuttomampi kuin koskaan. Ja jälleen kerran uuden edessä. Saa nähdä, minne elämä seuraavaksi vie. Itselläni on sellainen olo, että se varsinainen elämäntehtävä on vielä edessä. Tähänastinen on ollut vasta verryttelyä ja valmistautumista. Kaikki mahdollisuudet ovat aidosti auki. Elämä voi alkaa.
