POLIOTARINOITA
Pyrkiminen raajarikkoisten kouluun
Koska olin pärjännyt kasvatusneuvolan älykkyystesteissä mukavasti ja eräs äitini poikaystävä oli käynyt Kulan ja oli kehunut opetuksen laatua loistavaksi, äiti yritti saada minut 6 -vuotiaana Raajarikkoisten kouluun. Matkalla rehtorin (vai mikä johtajatar lieneekään ollut) kansliaan pelästyin nähdessäni vammaisia lapsia pihalla ja käytävillä. Koin, etteivät minun raajani olleet rikki. En tuntenut kuuluvani joukkoon, koska melkein kaikki siihen asti näkemäni lapset olivat normaaleja ja pidin itseäni käytännöllisesti katsoen toipuneena.
Muistan elävästi, miten äitini perusteli innokkaasti rehtorille, miksi sisäoppilaaksi pääseminen olisi minulle välttämätöntä. Itse toivoin hartaasti, ettei minua huolittaisi. Olin riemuissani, kun rehtori oli tiukasti sitä mieltä, että pärjään mainiosti tavallisessa koulussa. Koska laitokseen joutumisen uhkaa oli leijui ilmassa, pyrin esittämään rehtorille niin tervettä ja huoletonta kuin ikinä osasin. Kotimatkalla äiti oli vihainen – sekä minulle että rehtorille.
Näin jälkeenpäin olisi mukava tietää, mitä rehtori ajatteli nuoresta naisesta, joka asui parin kilometrin päässä Raajarikkoisten koulusta, mutta halusi tyttärensä sinne sisäoppilaitokseen. Rehtorin napakka kannanotto kielii siitä, että hän arvasi, että äitini ehdotuksen takana oli yritys ratkaista lastenhoito-ongelma eikä minun koulutukseni laatu. Olimme äidin kanssa jumissa. Äiti halusi minut pois joko Raajarikkoisten kouluun tai vaikka Kaislarantaan, jossa tuskin olisi ollut hyvät kouluolot. Sijaisperhesijoitus ei onnistunut, koska ikävöin pois niin sinnikkäästi, että minut oli haettava pois. Halusin jäädä kotiin. Vaikka elämä äidin kanssa ei ollut hääviä, se ei koskaan ollut tylsää. Erilaisia jännitysmomentteja riitti yllin kyllin. Leikkikoulussa oli hauskaa ja sain käydä isän kanssa Myrskylässä.
Jos sinua ei olisi…jos et olisi sairastunut
Kaikkein kuormittavinta olivat äidin jokaviikkoiset ja tuskaiset paasaamiset, joissa hän huolellisesti ja kovalla äänellä painotti ja alleviivasi sitä, miten olen pilannut hänen elämänsä ja kuinka kalliiksi tulen. Hän valitti päivittäin, miksi hän ei minun vuokseni pääse koskaan mihinkään. Vähemmästäkin paasaamisesta ymmärsin, miten kauhea taakka olin sekä hänelle ja yhteiskunnalle. Äitini kunniaksi on sanottava, ettei hän milloinkaan teeskennellyt pitävänsä minusta eikä minun tarvinnut teeskennellä olevani rakastettu. Silti luulen, että äiti piti minusta salaa.
Omalla tavallani ymmärsin äitiä. Hänellä oli tuohon aikaan runsaasti ihailijoita, joista tosin useimmat olivat naimisissa. Joskus kävimme muina naisina kylässä äitini poikaystävien perheiden luona; leikin lasten kanssa ja äiti keskusteli pokerina poikaystävänsä vaimon kanssa. Äidilläni on jo nuoresta tytöstä lähtien ollut ns. otsaa, joten tuo piirre on ollut hänessä kauan ennen syntymääni, vaikka äidin tiettyä härskiyttä yritettiin panna minun piikkiini.
Tuohon aikaan ei ollut ehkäisypillereitä, joten kaunis ja eläväinen nainen, joka ei voinut tulla raskaaksi, oli ymmärrettävästi haluttua seuraa. Toki oli sinkkumiehiäkin, mutta heille äiti ei kelvannut vaimoksi asti, koska äiti ei voinut enää saada lapsia eikä ajatus vammaisesta tytärpuolesta kiehtonut. Äiti, joka ei todellakaan ollut kodinhengetärainesta, oli jo huomannut tilanteen ja kipuili sitä minulle.
Huijaamista vai hysteriaa
Äidin suhtautuminen poliooni oli hämmentävän epäloogista. Toisaalta hän oli kerkeästi panemassa minua Kaislarantaan tai Raajarikkoisten kouluun ja nosti kaikki mahdolliset yhteiskunnan tuet vammaisuuteni perusteella. Samaan aikaan hän tuntui ajattelevan, että polio ja vammaisuus on oikeasti huijausta eli minä vain esitän heikkoa, koska siitä on minulle hyötyä. Syvällä sisimmässään hän uskoi, että halvaukset johtuivat hysteriasta tai muista psyykkisistä syistä.
Invalidisäätiön anamneesini alkaa sanoilla: ”1/1 –lapsi. Lapsen isän kaksi siskoa ollut hoidettavana mielisairaalassa.” Tieto ei pidä paikkaansa, koska isäni sisaret olivat tuolloin nuoria ja he ovat edelleen täysin tolkukkaita. Koska lause kuitenkin on anamneesissa, ellei halvauksen psyykkisistä ulottuvuuksista on täytynyt olla puhetta. Olen varma äidin syvimmältään luulleen, että pohjimmiltaan halusin halvautua tai että olin valinnut polion karmallisista syistä, eli karmallinen polio oli rangaistus edellisissä elämissä tekemistäni virheistä. Kun polion synnyttämä ajatusvirhe korjautuisi tai karmallinen synti tulisi sovitetuksi, paranisin normaaliksi.
Äiti torjui tiedon siitä, miten poliovirus oikeasti toimii ja että toipumiseni ei perustunut uskon aiheuttamaan ihmeeseen, vaan normaaliin hermopäätteiden versoamiseen. Oli miten oli äiti pani paranemisen täysin minun vastuulleni. Sain kuulla varsin tiheästi syytöksen:, ”Kun sinäkin menit sairastumaan siihen polioon.” Toinen vakiokommentti oli: ”Kyllä sinäkin parantuisit, jos vain todella yrittäisit.” Kuulin nämä kommentit niin monta kertaa, että aloin tunnetasolla kantaa kuin salaa syyllisyyttä polioon sairastumisesta. Tunsin syyllisyyttä myös siitä, en ollut tehnyt tarpeeksi työtä poliosta parantumiseksi eli koin olevani vastuussa siitä, että en ”halunnut” parantua poliosta. Älyllisellä tasolla olen tiennyt jo kauan, että en voinut vaikuttaa mitenkään sairastumiseeni eikä parantuminen ”normaaliksi” ole mahdollista, yritin kuinka paljon tahansa. Vasta aivan viime aikoina olen pystynyt antamaan itselleni anteeksi sen, että olen ja pysyn lihasvoimarajoitteisena.
