POLIOTARINOITA
Ammattikoulusta töihin Invalidisäätiön proteesikokeilupajaan
Pääsin ammattikoulusta 22.12.1949. Kädessä oli Invalidisäätiön Ammattikoulun metalliosaston antama todistus Koneenviilaajan oppimäärän suorittamisesta. Mistä töitä? Siinäpä kysymys. En ehtinyt vielä käydä metallialan firmoista töitä kysymässä kun Invalidisäätiön sairaalasta otettiin yhteyttä ja tarjottiin työpaikkaa avattavassa proteesikokeilupajassa. Totta kai minä otin homman iloisena vastaan.
Työpaja perustettiin sairaalan kellaritiloihin. Kun aikaisemmin proteesien sääriosat oli tehty puusta, niin nyt oli tarkoitus käyttää muovia raaka-aineena. Kipsistä muotoillun ”säären” päälle kierrettiin noin 5 mm kerros pellavanauhaa. Sitten siihen kiinnitettiin polvinivelen saraosat. Muovia ja kovetinta sekoitettiin sopiva määrä ja annettiin sen imeytyä pellavaan. Kun seos oli kovettunut, kipsimuotti poistettiin säären sisältä. Minun tehtävänä oli viilaamalla sovittaa polvinivelen puolikkaat toisiinsa. Piti huolehtia, että polven liikkuvuusrajat olivat normaalit. Ei koukkupolvea, eikä yliojentumista.
Ensimmäisen tilin saanti oli merkkitapaus. Ostin mm. kilon sipulimakkaraa ja herätyskellon. Olin saanut alivuokralaisasunnon Rajasaarenkadulta taiteilijaperheestä. Entinen opettajani Lehtinen oli huonekaverina. Hänellä oli naisystävä, jonka luona hän käytännöllisesti katsoen asui. Herätyskello oli tarpeen.
Hellmanin Konepajalla
Muutaman työskentelykuukauden jälkeen alkoi tuntua siltä, että jos tänne jään, jatkomahdollisuuksia ei ole. Vaikka työ proteesipajalla olikin sinänsä mielenkiintoista, niin se ei ollut mahdollisen Tekuun pyrkimisen kannalta harjoitusajaksi kelpaavaa. Päivittäin kuljin Stenbäckinkadulla olevan Hellmanin Konepajan ohi ja viimein rohkenin mennä sisään kysymään, olisiko työtä tarjolla.
Jyrsijän paikka oli vapaana ja siihen hommaan minut palkattiin, vaikka mielessäni pyöri, että kuinkahan siinä pärjään. Pelkäsin ennen muuta sitä, että en jaksaisi nostaa painavia kappaleita jyrsinkoneen pöydälle. Onneksi jyrsittävät osat olivatkin muutaman kilon painoisia laakeripesiä. SKF:lle valmistettiin alihankintatyönä laakeripesiä.
Valurauta pölisi ja neljältä töitten päättyessä oli naama mustana kuin riihimiehellä. Puku- ja pesuhuone oli melko alkeellinen. Rotanreikiä oli pukukaapeissa pellinpaloilla paikattu. Rottia juoksenteli pitkin seinävieriä keskellä päivää verstaankin puolella. Niillä oli siirtolavojen alla hyviä piilopaikkoja.
Miellyttävä työkomennus oli, kun pääsin Paulingin Herttoniemen jäätelötehtaalle kuljetinta korjaamaan. Siellä sai syödä jäätelöä niin paljon kuin sielu sieti. Pian alkoi jäätelö yököttämään ja meni vissiin vuosi, ennen kuin alkoi jäätelö jälleen maistua. Varsinaiseksi ruokailukantapaikaksi seuloitui Linnankoskenkadun Elanto. Pihveihin ei ollut varaa, mutta makaronilaatikko maistui.
Kuopio kutsui
Sain pari viikkoa kesälomaa, josta toinen viikko oli ”ommoo lommoo”. Kävi sitten niin, että menimme Kuopiossa kihloihin. Oli kesäkuu 1950. Kävi sitten niinkin, että tulevan anoppini suhteitten kautta minulle tarjottiin töitä Puolustuslaitoksen Kuopion Tehtaalta. Jyrsijäksi sinnekin, teknillistä koulua aloittavan pojan tilalle.
Soittelin Hellmanin Konepajalle, että tänne jään, enkä enää tule töihin. Ilmoittelin myös kurssikaverille Eero Lidgrenille, että mene kysymään Hellmanilta töitä, siellä on jyrsijän paikka vapaana. Poliovammainen Eero meni ja sai paikan. Hän myös peri asuntoni ja patjani. Eero viihtyi Hellmanin Konepajalla eläkkeelle jäämiseensä saakka. Ensin työntekijänä ja sitten työnjohtajana.
Työt Puolustuslaitoksen Kuopion tehtaalla olivat kevyempiä ja siistimpiä kuin Hellmanin Konepajalla. Enimmäkseen ne olivat hammaspyörien jyrsintää tilaustyönä. Koneen asetuksien tekeminen vaati laskutoimituksia. Usein laskin illalla seuraavan päivän työtehtävän laskut. Myöhempinä vuosina ajattelin tyytyväisenä, että näistä hommista sain vahvan tuntuman jyrsijän ammatista.Naimisiin
Asuin morsiameni äidin kotona pienessä ns. hellahuoneessa. Oli paheksuttavaa olla ”sillä lailla” vihkimättömänä. Niinpä sitten joulukuun 23. päivänä 1950 vietimme häitä. Kuuluin Karttulan Vapaaseurakuntaan. Vihkipappi oli Kuopion seurakunnan pastori Veikko Pasanen. poliolaisten hyvin tunteman Lehtimäen Opiston Sisko Halosen isä. Kirkko oli kylmä, hampaat loukkua lyöden sanoimme ”tahdon”. Läsnä oli vain muutamia läheisiä. Hääyö vietettiin siskonpetillä hellahuoneen lattialla. ”Häämatka” seuraavana päivänä kotiini Talluskylään. Linja-autolla ensin Kurolanlahteen ja sieltä hevoskyydillä 10 kilometrin matka kotiini. Oli kireä pakkanen ja jalas naukui.
