POLIOTARINOITA
Vesimiehen tarina
Vesimies Tervosta
Auringon kajo vielä viipyili lännen taivaalla. Oli kipakka pakkanen. Lammessa , lähdepuron suussa oli katiska. Avanto jäässä. Tuuran avulla oli se aukaistava. Harmittavasti oli katiska tyhjä. Kalakeitto olisi ollut hyvää, mutta kun ei niin ei. Liikunnasta huolimatta paleli.
Elettiin vuoden 1940 tammikuuta. Olin kuukausi sitten täyttänyt 12 vuotta. Talvisota oli tavalla tai toisella päivittäin läsnä. Viestejä kaatuneista tuli tämän tästä ja sydän kylmänä odoteltiin, että kuka seuraavaksi. Pommitusten jyske kuului Kuopiosta.
Kotini oli savolainen maalaistalo. 8 lypsävää , hevonen ,sika ja kanoja. Asuinrakennuksessa tupa, 3 kamaria ja keittiö. Perheeseeni kuului isäni ja äitini lisäksi kaksi minua vanhempaa siskoa ja kaksi minua nuorempaa veljeä. Isäni oli jo 49 vuotias, joten rintamalle ei hänen tarvinnut lähteä, mutta kaikenlaista kotirintamahommaa oli runsaasti.Tuupovaaralaisia evakkoja oli meille sijoitettuna. Vaimo ja neljä lasta, joista vanhin oli 13 -vuotias ja nuorin vauvaiässä. Mies oli sodassa. Lisäksi oli meille majoitettuna kaksi halonhakkaajaa. Yöpyjiä siten yhteensä 14 henkeä. Oma nukkumapaikkani oli verholla tuvan nurkkaan eristetty soppi. Ahdasta oli, mutta kukaan ei valittanut.
Vilunväristyksiä
Vilunväristykset jatkuivat kotona. Kuume nousi ja raateleva kipu päästä jalkoihin teki olon tukalaksi. Kuumelääkettä ei ollut. Apteekkiin oli matkaa 30 km, joten eipä sieltä tähän hätään hevoskyydillä olisi lääkkeet joutuneet. Taavetti- toinen halonhakkaajista - kaiveli repustaan tikkuviinapullon, lorautti siitä kupin pohjaan ja sanoi" antakee poejalle". Kuumaa vettä päälle ja siinä oli lääkkeeni. Muistan hämärästi, kun kainaloista kannatellen minua vietiin jonnekin ja sitten tajuttomuus armahti.
Seuraavana aamuna heräsin nurkkakamarissa. Se oli talon lämpimin huone, korkealla pönttöuunilla varustettu. Kivut olivat poissa, oli auvoinen olo. Sängyn laidasta kädellä auttaen yritin nousta ylös. Putosin lattialle ja siihen jäin. Siitä minut nostettiin takaisin sänkyyn. Alkoi pohdiskelu, että miten tässä näin kävi.
Lääkäriin pääsy niissä sotaisissa oloissa ei ollut itsestään selvää. Kunnanlääkäri oli sodassa. Sijaisena oli nuori norjalainen vapaaehtoisena auttamaan tullut naislääkäri. Kun liikuntakykyni ei palautunut, parin viikon päästä sonnustauduttiin lääkärireissulle.
Lääkärireissu
Aamuvarhain pakattiin laitareki. Minut reen pohjalle makaamaan nahkasten alle. Tietenkään en istumaan pystynyt. Oli kireä pakkanen, kuten talvisodan aikaan oli. Muuta en kolmituntisesta matkasta muista kun reenjalasten kitinän pakkaslunta vasten. #Perillä kirkonkylässä majoituimme kortteeritaloon. Isä kantoi minut reestä tuvan penkille makaamaan. Talon nimi oli Arapia - mistä lienee nimensä saanut.
Tuntien odottelun jälkeen pääsimme vihdoin siirtymään lääkärin vastaanotolle. Kylmälle tutkimuspöydälle alasti makaamaan. Lääkäri ilmeisesti osasi vaan yhden sanan suomea, "Kosskeeko?". Sitä hän toisteli jalkojani heilutellen. Mikä minussa oli vikana - sitä ei minulle kerrottu. Mutta hoito-ohjeet olivat selkeät: Kaksi ruokalusikallista rautaviiniä päivittäin ja hierontaa. Rautaviiniä sai apteekista , mutta ilmeisesti hierojan löytämisessä oli ongelmia.
