POLIOTARINOITA
Vapaa-ajan rientoja
Kouluaikaa oli päivittäin noin kahdeksan tuntia ja loppu oli vapaa-aikaa. Keskiviikkoilta oli juhlailta. Silloin saatiin iltapalaksi ns. polakka. Alle 18 -vuotiaat saivat myös pullon maitoa. Juhlasalissa oli elokuva joka keskiviikko. Meikäläiselle maalaispojalle elokuvat olivat uutta ja ihmeellistä. Taiteilijavierailujakin oli tämän tästä. Muistiini on jäänyt nimet Oiva Ruhanen, Lea Piltti, Eino ja Emmi Jurkka ja Elli Tompuri.
Vaatetustilanteeni oli kehno. Vaikka rahaa olisi ollutkin housuihin ja takkiin, kaupoissa ei ollut myytäviä vaateita. Mannerheimintiellä lähellä Erottajaa oli juutalaisten vaatemyymälöitä. Kun sitten eräässä paikassa vihjaisin, että olisi antaa osamaksuksi kilo voita, niin hetipä palvelu parani. Takahuoneessa otettiin housunmitat ja sopiva kaksirivinen takkikin löytyi. Siitä sitten kotiin kirjoittamaan, että tarvitsen kilon voita ja vaaterahaa. Paluupostissa voipaketti tuli ja vaatetusongelma ratkesi. Kun sitten vielä onnistuin hankkimaan lierihatun eli “borsan”, olinkin puettu jo paremmin kuin hesalaiset keskimäärin.
Alppilassa avattiin keväällä tanssilava. Siellä soiti Dallape. Olli oli proteesistaan huolimatta mainio tanssija. Tanssipaikalla myytiin tanssikohtaisia lippuja . Eli poika osti lipun ja kävi hakemassa tytön tanssiin. Seuraavaa tanssia varten tarvittiin taas uusi lippu. Minä olin kuunteluoppilaana. “Taasen iltaruskohon peittyy...”
Pitkälettinen tyttö
1947 syksyllä tuli kouluun tyttöjä. Alkoivat ompelu– ja talouskurssit. Ruokasalissa ja satunnaisia kohtaamisissa aloimme katsella kiinnostuneena toisiamme. Minua sykähdytti eräs pitkälettinen tyttö, joka pyyhälsi portaita alas letit heiluen. Kuinka ollakaan, kun joululomaksi matkustimme kotiin, istuimme junassa vierekkäin. Siitä tuttavuutemme alkoi ja pikkuhiljaa syveni. Yhteiseloa on jatkunut jo yli viisikymmentä vuotta.
Joulukuun 22 päivänä 1949 saimme päästötodistukset. Todistus 3-vuotisen ammattikoulun suorittamisesta koneenviilaajan opintolinjalla. Olimme syystäkin ylpeitä. Oli “paperi”, jonka kanssa oli hyvä mennä töitä kyselemään.
Ammattikoulun merkitys elämänkulkuni kannalta
Jälkeenpäin olen useinkin ajatellut, mikä merkitys minulle ja kaltaisilleni oli Säätiön ammattikouluun pääsyllä. Ainakin minun kohdallani se oli ainoa mahdollisuus päästä opintielle. Jos en olisi polioon sairastunut, en olisi päässyt ammattikouluun. Jos ei olisi ollut ammattikoulun päästötodistusta, en olisi päässyt jatkamaan opiskelua Teknillisessä koulussa. Ja vielä, jos en olisi päässyt ammattikouluun, en olisi tavannut nykyistä vaimoani. Kotikylän tyttömarkkinoilta ei olisi invalidipojalle vaimoa löytynyt.
