POLIOTARINOITA
Kontrafoobinen ratkaisu
Minuun istui jo varhain hirvittävä valkotakkisten pelko. Olen parkunut ensimmäisten 10 vuoden aikana kaikkia minulle tehtäviä toimenpiteitä. Olin varmaan henkilökunnalle kamala kakara. Ei kai ole mikään ihme, että valitsin lääkärin ammatin. Sellaista valintaa sanotaan kontrafoobiseksi minun alallani! Kun on itse lääkäri, ei tarvitse enää ikinä olla valkotakkisten armoilla – niin silloin kuvittelin. Opiskelin vielä lastenpsykiatriksi ja psykoterapeutiksikin.
Ehkä olen myös varhain tajunnut, etten siedä stressaavia oloja. Mutta johtuuko tämä vaikeus sietää stressejä poliosta vai muusta depressiivisyyteen taipuvaisesta perimästäni. Olen huomannut samoja piirteitä lähisukulaisissa ja ehkä heillä pahempana kuin itselläni. Onko vammaisuus edistänyt stressistä selviämistä, sitä en tiedä. Ainakin sotalapsikokemukset ovat sitä edistäneet, koska näin hyvin varhain, että on olemassa muunlaistakin elämää kuin meillä kotona. Sain aavistuksen, että ihminen todella voi itsekin säädellä kohtaloitaan – asenteillaan. Mistä tulee minun valmiuteni ottaa itse vastuu hyvinvoinnistani?
Virka ja yksityisvastaanotto
Muutama polioyhteisön jäsen on osoittautunut ihmiseksi, joka on tuntenut kutsumuksekseen auttaa muita vammaisia. Sama pätee minuun. Olen tehnyt paljon työtä vammaisten yhteisöissä konsulttina. Eivät ne ole olleet kovin suosittuja paikkoja eli mitään tunkua ei ole ollut niihin hommiin. Ja minua on mielellään pyydetty. Tunnen myös, että omasta vammaisuudestani on ollut siinä työssä paljon hyötyä. Henkilökunta on kyllä myös opettanut minulle jotakin: vammaiset voivat olla itsekeskeisyydessään ihan oikeasti aika ärsyttäviä. Vammaisten on hyvä muistaa, etteivät vammattomatkaan jaksa ja kestä mitä tahansa!
Minulla oli kunnallinen ja kunnollinen eläkevirka, jonka jätin vapaaehtoisesti. Yrittäjänä tein ensin mielettömästi töitä, kunnes tajusin alle viisikymppisenä, että en tule jaksamaan tähän tahtiin. Silloin oli itsestään selvää, että vähennän töitäni, koska se oli psykoterapeutille mahdollista. En tullut ajatelleeksikaan, että väsyminen johtuisi poliosta. Arvelen näin jälkeen päin että tärkein syy jättää virka oli paremmat mahdollisuudet säädellä itse tekemisiäni. Kun hain varhennettua vanhuuseläkettä viisi vuotta sitten, tajusin, että jos olisin jäänyt virkaani, eläketuloni olisivat olleet paljon paremmat. Niin että pelkästään rahasta ei ollut kyse.
armaankin mittani muiden komenneltavana olemisesta tuli jossain vaiheessa täyteen. Pienen ihmisen ei sairaalaoloissa ollut mahdollista sanoa mitään, kun aikuiset päättivät mitä milloinkin tapahtuu, vaikka huusin kuinka lujaa. Ei myöskään ollut silloin, kun päättivät lähettää Ruotsiin sotaa pakoon, tai Kulaan, sisäoppilaitokseen. Ehkä tämä komentelun inho liittyy myös ns. A (E/K)-tyypin persoonallisuuteen. Eläkkeelle jäin lopullisesti 65-vuotiaana. Saa nähdä, mitä sitten alan tehdä.Pelko hylätyksi tulemisesta
Uskon, että minua seuraa elämäni loppuun asti jätetyksi tulemisen pelko muistona niiltä ajoilta, jolloin tulin jätetyksi sairaalaan, lähetetyksi sotalapseksi Ruotsiin, siellä sairaalaan, Ruotsin kotiin, sieltä Suomeen, toisenkin kerran Ruotsiin, kotiin Suomeen ja taas sairaalaan ja sitten Kulalle.
Siihen aikaan ei ollut tapana kertoa lapselle etukäteen mitä oli odotettavissa. Haluttiin kai säästää lasta ennakkopeloilta. Tosi paikan tullen sitä olikin sitten yksin kauhuineen ja luottamus petolliseen vanhempaan oli mennyttä.
Huomaan pyrkineeni varomaan jätetyksi tulemista niin paljon, etten oikein edes tohtinut uskoa toisten haluavan seuraani. Jotenkin aina "onnistuin" järjestämään asiat niin, että tämä muuttui todellisuudeksi: olin kai sen verran torjuva, että muut uskoivat vihdoin, että en ole kiinnostunut heidän seurastaan.Tämä on vaikuttanut todella hankalasti mm. moneen yritykseeni solmia seurustelusuhdetta kiinnostavan miehen kanssa. Jos toinen ei "tykkäisikään" ja itse osoittaisin ensimmäisenä tunteitani, joutuisin häpeämään sitä, että vammaisena olen edes kuvitellut sellaisen olevan mahdollista. Siis sen, että joku minusta pitäisi, saatikka rakastuisi. Todellinen umpisolmu!
Ja se sama pikkutyttö asuu edelleen sisälläni. Tosin samoissa sisuksissa asuva "aikuinen" osaa nykyään jo ottaa johdon käsiinsä, mutta ei se kovin helppoa ole vieläkään. Aina joutuu käymään jonkinlaisen sisäisen kamppailun. Eli vammani ei suinkaan ole pelkästään fyysinen, vaan tuntuu monella tavoin myös sekä psyykkisesti että ihmissuhteissa.
