POLIOTARINOITA
Vammaisuuden vaikutus omiin lapsiini
Perheenä minulla on mies ja kaksi aikamiesoikaa. Minua on auttanut paljon, että olen elänyt vuosikymmenet saman katon alla mieheni kanssa. Nyt kun uskallan olla rehellisempi, huomaan myös, että hän on toiminut jonkinlaisena suojakilpenä minulle: olen saanut olla rauhassa miehenhankkimishuolilta. Olen vaivautunut näkemään tavallista enemmän vaivaa, että pitkän suhteen karikot on vain junnattu läpi. Ei olla erottu, joka olisi voinut olla minulle tyypillistä.
Raskaudet ja synnytykset keisarinleikkauksella menivät ihan mukavasti, samoin lasten kanssa silloin, kun niitä vielä piti kantaa ja nostella. Toista olisi varmasti nyt. Lapsenlapsia ei ole vielä näkynyt.
Uskon kyllä, että lapseni ovat jonkin verran kärsineet vammaisuudestani. Asumme kolmannessa kerroksessa kerrostalossa, jossa ei ole hissiä. Pojat ovat saaneet itse kiivetä kontaten raput n. 10 kk:n ikäisestä. Olivat isokokoisia ja painavia. Kun äitiysloman aikana selvisin yksin heidän kanssaan, jouduin kantamaan ensin lapsen ja sitten vasta hakemaan kauppatavarat, koska tarvitsin jo silloin toisen käden kaiteesta kiinni pitämiseen rappuja kulkiessa. Lapsille on vammaisuuteni vuoksi tullut 6 vuoden ikäero ja olen synnyttänyt heidät turhan vanhana.
Aluksi minun oli vaikeaa antaa muidenkaan kantaa lapsia rapuissa sen jälkeen, kun olin alkanut vaatia heiltä itse kiipeämistä. Pelkäsin, että lapset kieltäytyisivät sitten minunkin kanssani kulkemasta omin avuin. Huomasin kyllä pian olevani väärässä. Mikseivät he voisi nauttia pienestä mukavasta kyydistä voimakkailla käsivarsilla aina kun siihen oli mahdollisuus? Lapset näyttivät oppivan hyvin nopeasti, keneltä voi mitäkin odottaa, eikä tästä eri aikuisten erilaisesta vaatimustasosta tullut mitään todellista hankaluutta.
Ylimääräistä varovaisuutta ja varhaista vastuuttamista
Voi olla, että lapsistani tuli turhan varovaisia esim. ulkoillessa siksi, etten todellakaan päässyt heitä pelastamaan aina, jos he joutuivat tukalaan tilanteeseen. Itsekin jouduin ehkä normaalia enemmän varmistamaan, että ovat luotettavia ennen kuin saivat itsenäisyyttä. Valvoin, että he todella pysähtyvät kadun kulmassa odottamaan minua ennen kadun ylitystä. Jos en voinut olla siitä varma, jouduin pitämään kädestä tai istuttamaan rattaissa, vaikka lapsi jo osaisi kävellä ja kävelyn harjoittaminen olisi ollut sekä hauskaa että hyödyllistä. Jouduin kyllä tuollaisissa tilanteissa löytämään itsestäni sen sisäisen voiman, että sanaani kuunnellaan. Ehkä tällainen kokemus on auttanutkin heitä arvioimaan itseään realistisesti.
Toinen pojista kaatui kerran talviliukkaalla ja mursi kätensä. Kaveri kamppasi. Yritin selvittää, mistä pojille oli riita syntynyt, mutta se ei koskaan selvinnyt. Epäilen, että se olisi jollain tavoin liittynyt vammaisuuteeni. Sillä samanikäisellä kaverilla, joka 9-vuotiaan kamppasi, oli kehitysvammainen pikkusisko. Poikani sai murtuman takia kipsin käteen ja halusi mielellään laistaa joistakin siivousvelvoitteistaan. Totesin pojalle, ettei tässä perheessä ole totuttu antamaan vammaisille mitään erioikeuksia. Tarpeettoman julmaa ehkä näin jälkeenpäin ajatellen, kun kyseessä oli lapsi.
Perheenjäsenet ovat tottuneet tekemään raskaat työt puolestani, esim. tuomaan perunat ja maidot kaupasta säännöllisesti, puistelemaan matot yms. Osa tästä tietysti olisi heille kuulunut muutenkin, mutta ehkä velvoitteet ovat tulleet aikaisemmin ja olleet ehdottomampia, koska ei ollut edes mahdollista heitä edes joskus velvoitteista vapauttaa. Kai sellainen kasvattaa vastuullisuuteen. Ja edistää kotoa pois muuttamista ajoissa!
Sikäli kun olen huomannut, olemme kuitenkin mieheni kanssa poikien mielestä aika tasapuolisen kamalia, vanhanaikaisia ja kalkkeutuneita. Tätä nykyä he kyllä jo paremmin sietävätkin kyseistä "tosiasiaa" ja antavat meidän olla sellaisia kuin ollaan.
Imartelua ja naljailua.Kun olin jo jonkin aikaa vanhemmalla iällä kuntoillut ja koin itse seisovani vakaammin ja suorempana, kysyin kerran kotiväeltä, ovatko huomanneet mitään. Läsnä olivat silloin mies ja n. 22-vuotias nuorempi poika. Mies vastasi omaan tapaansa kannustavasti: no ainahan sinä olet osannut seistä, ja poika normaalin nerokkaasti: sitten vasta huomaan, kun takapuolesi lakkaa olemasta tielläni. Pidän molemmista vastauksista, sillä ne sopivat oikein hyvin juuri näiden henkilöiden suuhun. Mieheni kuuluu kannustaa minua ja olla hieman imarteleva. Pojan taas kuuluukin olla äidilleen suorasanainen eikä kaunistella asioita tarpeettomasti. Mitään törkeyksiä en silti häneltäkään hyväksyisi. Nämä asiat ovat siis nykyään ihan
