POLIOTARINOITA
Erityiskohdellusta tavalliseksi vammaiseksi
Koska olen ollut niin paljon muiden vallan alla, olen hakeutunut alalle ja asemaan, jossa voin olla mahdollisimman itsenäinen ja päättää omista asioistani. Tosin on niinkin päin, että asiakkaat ovat määritelleet kohtuuttomastikin ajankäyttöäni ja paljoa muutakin. Olen työssäni pohtinut paljon sitä valtaa, mikä hoitavalla henkilöllä on hoidettavaan. Ja millä kaikilla tavoilla sitä valtaa voi käyttää väärin. Samoin olen paljon pohtinut, onko mahdollista, että olisi olemassa todella tasavertaisia, mutkattomia suhteita, joissa kenenkään ei tarvitsisi alistua toisen valtaan eikä toisaalta kenenkään hallita.
Koska olen ammatiltani lääkäri, minua yleensä kohdellaan terveydenhuollossa hyvin. Kaikki eivät kuitenkaan tiedä koulutustani, jolloin joudun minäkin kokemaan, miten vammaisia kohdellaan. Joskus mietin, mitä olen ihmisenä sitten, kun minulla ei eläkeläisenä enää olekaan tätä koulutuksen ja työn suomaa asemaa? Miten muut polion sairastaneet selviävät näistä tilanteista. Yritän ottaa opiksi - aika monenlaista selviämiskeinoa tovereilta näyttää löytyvän.
Kun olimme mieheni kanssa kokeilemassa Kolmikkoa apuvälinelainaamossa, välinevaraston työntekijä alkoi puhua minun pääni yli minusta, "hänestä" miehelleni. Aika erikoinen tilanne, josta kyllä olen kuullut puhuttavan, mutten ennen ollut kokenut. Mies mokoma ei ollut huomannut koko asiaa! Senkin ryökäle sekin!!
Terävä kieli esti kiusaamisen
En muista, että olisin vammani vuoksi tullut kiusatuksi. Ne Kulan kiusaamisetkin olivat mielestäni muuta. Myöhemmin oppikoulussa en kokenut ollenkaan tulevani kiusatuksi, koska olin aika teräväkielinen, olin kasvanut ison lapsikatraan nuorimmaisena ja osasin pitää puoleni. Kiusatuksi tulin kai kuitenkin kouluaikoinani, minkä olen huomannut vasta jälkikäteen. Se kiusaaminen ei kuitenkaan johtunut vammasta, vaan perheen köyhyydestä ja poliittisista syistä, jotka silloin 50-luvulla vielä vaikuttivat voimakkaasti. Isäni oli ollut punaisten vankileirillä ja koki poliittisista mielipiteistään johtuvaa syrjintää työpaikoilla ja työttömyyttäkin. Isäni kuoli tosin jo minun ollessani 5-vuotias v. 1945.
Pikkulapset kyllä kyselevät avoimesti, miksi kävelen niin kummallisesti ja matkivatkin joskus tai kommentoivat hassusta kolmipyöräisestä polkupyörästä, jonka he haluaisivat itselleen. Lapsille yleensä selitän muutamalla sanalla, miksi olen vammainen. Yleensä lapset tyytyvät siihen, ja jos tuttavuus jatkuu, käytös on asiallista ja avuliasta: ovien auki pitämistä, kärsivällistä odottamista, kylläkin pitkiä katseita, tuijottamistakin yms., josta en kerta kaikkiaan osaa pahastua.. Lapset ovat uteliaita ja haluavat tietää ja ymmärtää, mikä pikemminkin ilahduttaa minua. Aikuisten kanssa otan asian jossain sopivassa käänteessä puheeksi, he eivät aina kysele.
Sääli nöyryyttää
Ongelmani ei siis ole kiusaaminen, vaan pikemminkin nöyryyttävä säälin kohteena oleminen ja alemmuudentunne sen vuoksi, että muut katsovat olevansa minua parempia vain siksi, että kykenevät liikkumaan paremmin. Tietysti jotkut kokevat olevansa yhtä ”kurjassa” asemassa kuin minä, jos ovat kokeneet aivohalvauksen tms. En kerta kaikkiaan voi samaistua kehenkään, joka kokee asemansa kurjaksi. Minun asemani ei ole kurja!
Kerran joku pariskunta tarjoutui auttamaan, kun levähdin Kolmikolla ylämäkeä kulkiessani. Siinähän on mahdollista pysähtyä ja levätä satulassa istuen toisin kuin kaksipyöräisellä ajaessa. Kiittelin ystävällisesti ja sanoin kyllä pärjääväni, mutta kuulin sitten pariskunnan keskenään pohtivan, että "niiden on paras antaa tulla toimeen itse". Tulin siis niputetuksi johonkin "niiden" luokkaan!
Hyväntekeväisyysihmiset
Oma lukunsa ovat jotkut hyväntekeväisyysihmiset, joiden melko lähellä pintaa piilevä asenne varmaan osaltaan selittää sen, miksi meidän vammaisten on niin vaikeaa "ottaa vastaan pyyteettömästi". Minä ainakin haluaisin pyytää näiltä "hyväntekijöiltä" mahdollisuutta säilyttää omanarvontunto samalla kun olen heidän hyväntekeväisyytensä kohteena. ##Jouduin kokemaan tätä kun Kulassa ollessa suoritin oppikoulun luokkaa yksityisoppilaana, kuten asia silloin ilmaistiin. Raajarikkoisten koulun ”tätiyhdistys” avusti minua taloudellisesti sekä kirja- että vaatehankinnoissa. Heidän tarkoituksensa oli varmaan pohjimmiltaan vilpitön ja hyvä, mutta selvästi jo vähän toisella kymmenellä olevan lapsen kokemuksessa tuntui se ylemmyys, minkä tulin heille lahjoittaneeksi - vain olemalla se mikä olin. Tämä kokemus tuskin liittyy pelkkään vammaisuuteen, vaan myös köyhyyteen. Niitä on kuitenkin varsin vaikeaa erottaa toisistaan.
Myös Ruotsin perheeni kuulunee samaan luokkaan. Ehdottomasti olen sitä mieltä, että Ruotsinkeikastani on minulle käteen jäänyt paljon enemmän plussaa, kuin miinusta. Olen vasta jälkikäteen kuullut, että vammaiset saivat yleensä tyytyä lastenkotisijoitukseen Ruotsinmaalla.
Tämä perhe kuitenkin halusi nimenomaan vammaisen. Heille oli ensin ollut tulossa kuulovammainen lapsi, mutta kun jokin este sattui, he ottivatkin minut. Sain kyllä tuntea olevani "stakkare" tai "stakkars Finne", kylläkin hyvin myötätuntoisella ja säälivällä äänellä ilmaistuna. Tunsin todella olevani sekä yksilönä että oman kansani edustajana hyvin säälittävä.
Kaikenlaisia ajatuksenkääntäjiäPerheen äiti kävi äitini kanssa kirjeenvaihtoa Suomessa asuvan ruotsinkielisen naapurimme välityksellä. Naapuri intoutui useimmiten käymään kirjeenvaihtoa omissa, eikä suinkaan äitini nimissä. Noin 15 -vuotiaana Ruotsissa vieraillessani sain käsiini heidän kirjeenvaihtoaan, jossa mm. ihmeteltiin, miksei Luoja ollut ymmärtänyt ottaa minua jo pienenä pois. Niin surkeaksi asemani ja arvoni ihmisenä nähtiin! Kirjeenvaihto loukkasi tietenkin valtavasti. Melkein vieläkin tulisivat itsesäälin kyyneleet silmiin ellei kiukku sittenkin olisi voimakkaampi tunne mokomia korppeja kohtaan.
Siltä perheeltä kuitenkin opin paljon sellaista, mikä olisi jäänyt täällä saamatta. Iloisuutta, valoisuutta, lupaa olla häpeämättä jalkojaan, täsmällisyyttä, energistä paneutumista asioihin yms. Muisto sieltä on ihan kirjaimellisesti valoisa verrattuna pimeään, nokiseen kotiin, jossa hermostunut, nopeasti kummallista kieltä puhuva äidiksi itseään sanova nainen odotti kun palasin.
