POLIOTARINOITA
Terapeutin sohvalla
Psykoterapeuttina olen aikanani käynyt oman pitkän psykoterapiani; 6 vuotta terapeutin sohvalla maaten, 1-3 tuntia viikossa. Sain siitä paljonkin apua sekä kaikesta muustakin, mitä olen onnistunut opettelemaan elämäni aikana. Vanhat tunneskeemat eli "elämän teemat" ovat niin syvällä, että kuvittelen niiden materialisoituneen kipupisteiksi jopa solujen ja kudosten rakenteisiin jonnekin. Ne eivät polion tavoin koskaan katoa kokonaan, mutta niiden kanssa voi opetella elämään paremmin. Joskus voi löytää uusiakin ratkaisuja pulmaan, mistä vanhan ja tutun tunteen ilmaantuminen kertoo.
Nykyään vaivun itsesääliin ani harvoin. Aikaisemmin varsinkin lapsena itsesääli iski, kun olisi pitänyt päästä vanhempien sisarusten kanssa uimaan enkä jaksanut kävellä tai murrosiässä olisi pitänyt päästä muiden mukana tansseihin yms. Se oli tosi katkera paikka. Kyllä on monet itkut itketty vielä analyytikon sohvallakin.
Nyt hylkäämisellä ei enää ole juuri merkitystä: jollei joku ihminen kykene näkemään (mahdollista) sisäistä kauneuttani, niin joutaa hän olla olematta minulle läheinen. Vammaisuus on hyvä ihmissuhdetesti, kanssaihmisten tasavertaisuuskehittyneisyyden seula tai miksi sitä nyt sanoisikaan. Koen, että minulla on paljon hyviä ystäviä, joille vamma ei todellakaan merkitse mitään muuta kuin eriasteista, joissakin tilanteissa tuntuvaa käytännön hankaluutta, joka on otettava huomioon.
Paras kohteliaisuus on tullut veljeni vaimolta ollessani n. 15-vuotias. Seisoin kesällä paljain jaloin heidän keittiössään tiskipöytään nojaillen, hän pöydän ääressä istuen. Yhtäkkiä hän jäi tuijottamaan jalkaani ja kysyi kauhistuneena, mitä ihmettä jalalleni on tapahtunut. Hän oli täysin unohtanut, että olen vammainen.
Kiltteys ja kiitollisuudenvelka
Toisaalta olen huomannut olevani kiltti juuri siksi, etten jäisi kenellekään kiitollisuuden velkaan. Ruotsin ajoilta ja myöhemminkin on jäänyt myös sellainen sisäinen asenne, että on tosi alentavaa olla hyväntekeväisyyden kohteena. Näköjään panen muut sitten olemaan oman hyväntekeväisyyteni kohteena itseni sijaan. Katalaa, tukalaa ja ihan turhan mutkikasta. Eihän elämä kuitenkaan oikeasti sellaista ole.
Enää en jaksa paneutua vammaisuustuntoihin. Ne ovat minulle menneisyyttä, jolle olen tällä hetkellä hyvin, hyvin kiitollinen, että olen saanut juuri tällaisen elämän. Voihan olla, että poliolla on osansa tähän asenteeseen. Kun asiat ovat tarpeeksi kurjat, ei kai jää juuri muuta mahdollisuutta kuin hyväksyä tilanne. Ja yrittää ottaa siitä kaikki hyöty irti!
Näen elämäni tavattoman mielekkäänä kokonaisuutena, jossa yksi pieni osa on täydentänyt toista hyvin tarkoituksenmukaisesti. Vammaisuus on näistä osista vain yksi. Eikä edes kaikkein rankin. Eniten elämääni ja sen oikeudenmukaisuus- / tasavertaisuuspohdintoihin on varmasti vaikuttanut edellinen sukupolvi, isäni kansalaissodan aikaiset poliittis-sotilaalliset kokemukset siis, mikä sinänsä on hassua: ihminen tulee vedetyksi mukaan oman aikansa sotaan, vaikka on täysi pasifisti.
