POLIOTARINOITA
Oikeustaistelua ja erilaisia ajatuslatuja
Olen löytänyt talveksi hienon liikuntamuodon ja olenkin potkukelkkaillut innoissani Paloheinässä. Kun löysin hyvät reitit, ajattelin panna kaupungille vähän myönteistä palautetta. Lähetin Helsingin liikuntavirastolle s-postissa kiitokset hienoista väylistä, joilla mahtuu liikuntavammainenkin potkuttelemaan. Samalla toivoin, että sama tahti jatkuisi ensi talvenakin, mikäli säät sallivat.
Seuraavana päivänä reitin varrella oli liikuntaviraston puseroon sonnustautunut mies (näytti olevan tyhjentämässä roskiksia pienen kuorma-auton kanssa). Mies alkoi kysellä, aionko todellakin kulkea luisteluhiihtäjien kaistalla, jolla on runsaasti tilaa siellä päin. Kun tyytyväisenä myönsin, hän sanoi, että se on kiellettyä. Ladut on Helsingin järjestyssäännön mukaan tarkoitettu vain hiihtäjille! Yritin inttää vastaan, ja kertoa, etten ole huomannut häirinneeni ketään, ja ettei liikuntavirasto aiemmin talvella osannut osoittaa minulle yhtäkään hiekoittamatonta reittiä kun olin niitä kysellyt.Mies sanoi, ettei kyse olekaan siitä, vaan kun se on kiellettyä, ja piste. Jos minulle nyt annettaisiin siihen lupa, niin kohta meitä olisi siellä kymmeniä ja kohta myös kaikki sauvakävelijät ja koiranulkoiluttajat vaatisivat lupaa käyttää niitä väyliä. Mies sanoi vielä, että voinhan minäkin panna sukset jalkaan ja tulla hiihtämään. Kun sanoin olevani liikuntavammainen ja etten voi hiihtää, mies tokaisi, että jos hän olisi liikuntavammainen, hänelle ei tulisi mieleenkään tulla tänne laduille!
Suukopu jatkui jonkin aikaa ja ohihiihtelijätkin pysähtyivät seuraamaan tilannetta. Useimmat olivat viisaasti vaiti, mutta ainakin yksi tiukan oloinen nainen oli sitä mieltä, että on se hyvä että näitä latuja valvotaan, kun kaikenlaiset koiranulkoiluttajat kulkevat ja jättävät jätöksiään. Sen verran sain minäkin pistetyksi sekaan, että sanoin etten ole koira, enkä jätä jätöksiä ladulle. Sanoin myös, että jos aikovat minut saada sieltä häädetyksi, saavat tulla poliisin kanssa ja panna rautoihin! Minä siis, kiltti ja nöyrä poliovammainen, ihan oikeasti rähisin ja pidin puoliani. Ja se sitten tuntui hyvältä!
Antoisaa anteeksiantoa
Myöhemmin huomasin, että se mies, minulle täysin merkityksetön, ventovieras ihminen, onnistui sittenkin viemään potkukelkkailustani ilon. Se anteeksiantoharjoittelu, jota niin mielelläni muillekin suosittelen, on niin istunut veriini, että aloin tietysti heti työstää tätä ilon menetystä. Puurrettuani asian kimpussa melkein viikon tajusin, että se ihminenhän osasi noin vain ohimennen sohaista yhteen vanhastaan tosi arkaan kohtaan: onko minulla vammaisena oikeus olla erityistarpeineni näkyvillä, tasavertaisena ihmisenä muiden joukossa.
Jonkinlainen uhkahan me aina muille ollaan, häiriö muuten niin järjestyneessä elämässä. Vaikka tiedänkin, että oikeus olemassaoloon on, niin kyse ei lopulta olekaan järjestä, vaan siitä kipupisteestä. Ja se mies tosiaan oli ihmissuhdetaidoissaan niin etevä vyön alle lyöjä, että osasi heti löytää oikean kohdan. Itseäni onnittelen siitä, etten sortunut vastaamaan samaan tyyliin. Jälkeen päin kyllä keksin vaikka millaisia inhottavuuksia. Kylläpä olivatkin nokkelia ja nolaavia!
Ensin minusta todella tuntui, että ilon menetys oli sen miehen syytä. Tavallaan niin onkin, mutta tavallaan ei. Ilohan on oma sisäinen mielentilani. Olen ottanut tehtäväkseni pitää sitä yllä riippumatta muista. Tämä tyyppi tuli taas kerran antaneeksi minulle mahdollisuuden harjoitella ilon esiin kaivamista, mikä on e r i t t ä i n hyödyllinen taito. Ehkä häntä pitäisikin oikeastaan kiittää siitä?Potkuhiihtoa ja aivojumppaa
No, vähän mutkikastahan tällainen ajattelu on, mutta asioiden kääntäminen päälaelleen auttaa joskus nauramaan. Sitä olen kyllä myös tehnyt. Niin surkuhupaisalta tämä pikku näytelmä nyt jälkikäteen muistellen tuntuu.
Loistavan käytännöllinen ratkaisu tästä kaikesta on kuitenkin jäänyt käteeni, olkaa hyvä vaan muutkin: kun potkukelkassani on ne ylimääräiset muoviset "sukset" (niitä saa tilata osoitteesta www. kickbike.fi ). Vastaisuuden varalle aion nimittää kelkkailuani potkuhiihtämiseksi. Raideleveyden mukaan potkuhiihtäjän paikka varmaankin on siinä latuhiihtäjien ja luisteluhiihtäjien välissä, kaikessa sovussa ja ystävyydessä muiden menijöiden kanssa. Niitä kyllä onkin monenkirjava joukko. Ainakin potkuttelen kevyesti sen pienen, alle kouluikäisten pikkutipusten joukon ohi, jonka neonvihreissä huomioliiveissä lukee "liikuntapäiväkoti"...
