POLIOTARINOITA
Keskittynyttä kävelemistä
Ulkopuolisen silmissä liikkumisessani ei ole hurraamista. Pieni tönäisy tai ankarampi tuulenpuuska voi kaataa minut kumoon. Pelkään väentungoksia enkä koskaan mene niihin ilman "inhimillistä kävelykeppiäni", jonka käsipuoli on aina auliisti käytettävissä. Silti katson yhä selviäväni itsenäisesti. Joskus kyllä kuvittelen eläväni yksin ja millaista elämä silloin olisi. Huomaan, että tarvitsisin ulkopuolista apua aika moneen asiaan, johon olen tottunut "käyttämään" mieheni lihaksia.
Seisomiseen ja kävelemiseen keskittyminen on johtanutkin siihen, että olen paljon tyhmempi ja jäykempi käytökseltäni seisaaltaan kuin istuallaan. Tämä johtuu suoraan siitä, että kaikki huomio on keskitettävä pystyssä pysymiseen. Aivoista ei kerta kaikkiaan tule silloin ulos yhtään hauskaa kommenttia. Edes toisten kertomat eivät tule mieleen. Monet kokevat ajatusten juoksevan paremmin kävellessä. Minä en.Kun pojat olivat vähän toisella kymmenellä, he pelasivat usein joukolla sählyä talojen välisessä tilassa. Kun kuljin siitä ohi, poikani ihmetteli ja puoliksi moitiskeli, etten moikannut. Olisin kyllä moikannut, mutta se olisi aina edellyttänyt pysähtymistä, vakaan asennon etsimistä ja sen vahtimista, milloin löytyy katsekontakti. Kävellessä se ei minulle ollut mahdollista, koska pelkkä pystyssä pysyminen, kävely ja jalkakäytävän mahdollisten kuoppien ja liukkaiden kohtien havaitseminen vaativat kaiken huomioni. Lisäksi piti olla varuillaan, ettei joku pojista pelin tiimellyksessä vahingossa juokse tielleni, sillä väistämisreaktioni olivat jo silloinkin hitaat ja puutteelliset. Mielessäni kyllä aina moikkasin, ja jotain yksittäistä poikaa oikeastikin, mutta loput pelaajat näkivät vain minun jäykästi ohi kulkevan hahmoni. Näyttää siltä, että nämä puhtaasti tekniset vaikeudet vaikuttivat voimakkaasti ihmissuhteisiin, kun ne tulkittiin väärin.
Apuvälineinhoa
Kynnys "vammaiseksi" tunnustautumiseen on korkea. Jos otan kepin, vaikutan paljon vammaisemmalta kuin ennen. Missä silloin sitä paitsi kantaisin kaikkia kassejani ja pussejani ja työntäisin ostosrattaita, joilla suuretkin kantamukset kulkevat tosi kätevästi. Silloinhan se keppi tai sauvakin olisivat vain hankalaa lisäkantamista. Ostosrattaat muuten toimivat myös kävelykeppinä tai ainakin käynnin vakaajana oikein mukavasti. Ja rollaattori, ei kiitos! Silloinhan olisin vanha, mitä en ollenkaan nyt 65-vuotiaana tunne olevani, sillä minussa asuva sielu on tosi nuori!.
Kaksi vuotta sitten saamani peroneustuki on kuitenkin minulle hyvin mieluinen. Käytän sitä aina kun vain mahdollista. Se kyllä puristaa jalkaa jonkin verran, ja joudun irrottamaan sen esim. pitkillä automatkoilla, konserteissa, elokuvissa ym. paikoissa, missä ei normaalisti riisuta kenkiä. Onneksi se on helppoa asentaa uudelleen paikoilleen muutamalla tarranauhalla. Kotona en sitä käytä, koska sukkasillaan on niin paljon mukavampaa. Kaikki ylimääräinen paino jaloissa on rasittavaa, en missään nimessä pidä kenkiä ellei ole ihan pakko. Ja mitä kevyemmät kengät, sen parempi. Eikä kengissä saa olla yhtään korkoa. Mieluummin kanta saisi olla kengässä hieman alempana kuin varpaat.
Joskus tuntuisi helpottavalta ottaa kyynärsauvat. Talvella, kun on korkeat hanget jalkakäytävillä, otankin sen, ne tai mieheni mukaan! Pienen tapaturman jälkeen n. 15 vuotta sitten sain Töölön sairaalasta sauvat lainaksi lainapanttia vastaan. En ole palauttanut niitä ja käytän sauvoja tarvittaessa. Ne ovat kyllä harmaat ja rumat ja niissä lukee suurin kirjaimin Töölön sairaala. Nyt olen nähnyt kauniita, pastellinvärisiä, siroja sauvoja. Taidan lähiaikoina hankkia sellaiset ja ruveta sittenkin harjoittelemaan.
Saattaa olla, että voisin sauvojen avulla kävellä suorempana, mikä varmaan parantaisi ulkonäköä sekin. Olen auttamattoman turhamainen. Laukun sentään vaihdoin Käpylän kuntoutuksen suosituksesta kahdeksan vuotta sitten vyölaukuksi, mikä on osoittautunut loistavaksi parannukseksi, vaikken pidäkään sitä vyöllä vaan kädessä. Kun tasapaino on niin huono kuin minulla, on helpotus kun tavarat ovat siinä niin käden ulottuvilla omissa erillisissä lokeroissaan. Eikä ole sitä olkapäällä heiluvaa laukkua riesana.Olen jostain syystä käynyt myös käsistäni kovin kömpelöksi ja tavarat tipahtelevat koko ajan. Ainakin osittain se johtuu siitä, että tasapainoilu vaatii myös käsien liikkumista. Liikkuminen ei ehkä ole kovinkaan huomattavaa, mutta ne toimivat selvästi myös "tasapainoeliminä". Ehkä senkään vuoksi en mielelläni sitoisi niitä apuvälineisiin. Mahdoinko juuri tämän vuoksi silloin Kulassa saada lempinimen Läskilintu, minkä kouluaikainen ystäväni muisti, vaikka olin itse unohtanut. Silloin olin vuoden sairaalassa olon jäljiltä tosiaan aika lihavakin. Nyt olen ihan hoikka ihminen, painoindeksi jää alle 20.
Autonomiseksi tekevä auto
Kun poikani oli siinä iässä, että autoa piti lainata tiheään, sovimme kerran mieheni kanssa, että jos lainaan omaani pojalle, mies tulee sitten hakemaan minut sinä päivänä töistä. Poika kertoi myöhemmin vasta silloin tajunneensa, että ihan oikeasti olen riippuvainen autostani. Eli läheistenkin on tosi vaikeaa ymmärtää vamman koko merkitystä. Auto tekee minut myös itsenäiseksi ja mahdollisimman riippumattomaksi läheisistäni. Voisin säilyttää autoa tallissa, joka on hankalan ja jyrkän, talvella liukkaan ajoluiskan alapuolella. Olen harkinnut nyt eläkkeelle jäätyäni, kun autoa tarvitaan harvemmin, että vuokraisin tallin ja pyytäisin sitten muita tarvittaessa ajamaan autoni ulos sieltä tallista. Harkinnan jälkeen jätin sen kuitenkin tekemättä, koska tärkein idea auton omistamisessa on juuri vapaus lähteä liikkeelle (miltei) koska tahansa (luonnonvoimille, korkeille kinoksille yms. en tietenkään voi mitään) ja minne tahansa kyselemättä, ovatko muut silloin paikalla minua passaamassa. Tyydyn siis lämpötolppapaikkaan ulkosalla ja yritän ottaa siitäkin niin sanotusti "kaiken irti": auton puhdistaminen lumipeitteestään on tätä nykyä yksi tärkeistä talviulkoilumahdollisuuksistani!
