POLIOTARINOITA
Sisupartiolaisen tarina
Siksakkia Suomen, Ruotsin ja sairaaloiden välillä
Synnyin vuonna 1940. Opin kävelemään 9 kuukauden ikäisenä ja sairastuin polioon 15 kk:n ikäisenä. Sairastumisvuosi 1941 oli sikäli otollinen, että virus oli tuona vuonna melko kiltti. Tulin jätetyksi pitkäksi aikaa sairaalaan, minkä jälkeen näkyviä halvauksia jäi alaraajoihin, enemmän vasemmalle. Koska olin juuri ehtinyt oppia ennen polion saamista kävelemään, kävelemisen uudelleen oppiminen oli halvautumisen jälkeen helpompaa. Jalkojen todella huonoista lihastestituloksista päätellen on melkoinen ihme, että ylipäänsä ollenkaan kävelen, ja vielä niin kummallisesti. Itse olenkin joskus leikillisesti huomauttanut, että pysyn pystyssä pelkällä tahdonvoimalla.
Sotalapsena Ruotsissa, n. 4 -5 -vuotiaana, minut lähetettiin sairaalaan leikattavaksi jalkojen asentovirheiden takia. Samalla siirrettiin joitakin polven koukistajalihasten jänteitä toimittamaan ojentajalihasten virkaa, että pärjäisin paremmin painovoiman kanssa.
Sairaalasta palasin Ruotsin kotiin, sieltä Suomeen ja täällä taas sairaalaan leikattavaksi 9 -vuotiaana. Itse muistan leikkauksista parhaiten sen, että nukutus tapahtui eetterikopalla! Hirveä kokemus kerta kaikkiaan, kuin olisi tukehtunut. Ja sitten jokin paksu alkoi kiertää päässä ja kierrättää satunnaisia ääniä leikkaussalista päässäni tuhannet kerrat ympäri ja ympäri. Ja herätessä oli tietenkin paha olla.
Sormenjäljet kipsissä ja sen alla
Myös kiilakipsi kuului hoitovalikoimaan. Jalka kipsattiin, jotta jalkaterässä olevaan kipsiin sitten myöhemmin voitiin tehdä kiilamainen aukko ja vastakkaiselle puolelle rako puukiilaa varten. Kiilakipsin tarkoitus oli oikaista kampuraan vääntynyttä jalkaterää. Koska silloinkin huusin ja vastustin sen kuin voin, kipsiin painuivat siitä tiukasti kiinni pitävän hoitajan sormenjäljet. Painumat upposivat vuorostaan jalkaani, joka vähitellen painui haavoille ja alkoi kutista, kivistää ja haista mädäntyneelle. Kun kipsi vihdoin avattiin ja todettiin kipsin painumasta aiheutuneet haavat, hoitajan sormenjäljet olivat, ja ovat vieläkin, arpina sääressäni.
Haavoja hoidettiin myöhemmin kuukausitolkulla Hyvinkään sairaalassa, joka siihen aikaan oli Invalidisäätiön toipilassairaala. Hyvinkäällä hoidettiin niitä, jotka eivät vaatineet välitöntä leikkaushoitoa. Haavat saatiin vihdoin paranemaan ihosiirteiden avulla. Jälkikäteen touhu tuntuu aika sydämettömältä. Olisivat nyt sitten vaikka nukuttaneet. Yksi hoitaja toki lainasi kynsiviilaansa, että sain raapia kutiavia painumia! Hän sai lempinimen "kynsiviilatäti"!
Muistoja Kulasta
Toipilasajan jälkeen siirryin Raajarikkoisten kouluun eli ns. vanhaan Kulaan. Tulin kouluun vasta 10-vuotiaana. Koska olin ollut edellisen vuoden sairaalahoidossa, hakemukseni oli kai ollut pahasti myöhässä. Äiti kertoi, että johtajatar oli tuuminut pitkään ja sanonut sitten, että kyllä hänestä tuntuu, että tämä tyttö pitää sittenkin ottaa. Siis aloittamaan koulunkäyntinsä viimeinkin, kun ei siitä kotioloissa ollut siihen asti tullut mitään!
Johtajattaren ankaruudesta muistan kerran, jolloin olimme toisen tytön kanssa seikkailleet tuntitolkulla Pasilan metsissä. Päivä oli hieno ja aurinkoinen, makailtiin vatsallamme jyrkällä kallionreunalla ja katseltiin alhaalla kulkevia junia. Aikahan siinä unohtui ja myöhästyttiin ruokailusta. Kun lopulta tultiin takaisin koululle, johtajatar oli vastassa myrskyn merkkinä. Se kaveri uskalsi siinä käsiä pestessä vähän hymyillä ja tukkapöllyä tuli niin, että irtohiuksia nypittiin vielä jälkeenkin päin. Tänään on helppoa ymmärtää johtajattaren huoli. Ei me tytöt silloin tajuttu namusedistä mitään, liekö edes koskaan kuultu niistä vaaroista. Ja kai niissä metsissä jo silloinkin oli ainakin pultsarien majoja, vaikkeivät pedofiilejä olisi olleetkaan.
Toisen kerran jonkin lehden valokuvaaja oli tullut kuvaamaan laitosta. Elettiin aikaa ennen joulua ja muistan, kuinka johtajatar raivostui, kun ei tahtonut löytyä huonetta, johon ei olisi tehty mitään joulukoristeluja. Meilläkin oli muistaakseni liimattuna paperisia tontunkuvia ikkunoihin. Ne piti kiireesti riipiä pois, jotta huonetta voitiin kuvata "normaaliasussaan". Mutta kyllä se johtajatar osasi joskus "fiilistellä" toisinkin päin.
Olen varmaan elänyt ne kouluvuoteni ja pitkät opiskeluajatkin jonkinlaisessa unessa, kun en muista juuri mitään. Olisiko ollut jo silloin niitä postpolion keskittymisvaikeuksia? Vaikka en Kulasta paljoa muista, elo ei ollut ankeaa. Vaikka kyllä se joka-aamuinen kauravelli ja näkkileipä joskus tympi. Kerran oksensin sen kohta ruokasalista tultua rappukäytävään. Taisin olla mahataudissa, mutta ainakaan oksentamisesta ei tullut mitään moitteita.
Kuuluimme Sisupartioon, mistä muistan vain sen, että osasin hyvin arvioida ilman kelloa kuinka pitkä on minuutti. Opin myös erottamaan ämmänsolmun merimiessolmusta ja tekemään molemmat. Muistan myös ajelut, jolloin Yrjönpäivänä auton lavalle puettiin partiopuvun alle sanomalehtipaperista leikatut liivit, ettei hyinen tuuli vallan jäähdyttänyt meitä sisupartiolaisia.
Poikien kanssa "vehtaaminen" oli aika vaatimatonta, mutta oli jännää päästä joskus poikien puolelle jakamaan iltavoileipiä valvontavuorossa olevan aikuisen kanssa! Ja kaikki samanikäiset tytöt tykkäsivät yleensä samasta pojasta, en kerro kenestä!
Kulassakin esiintyi kiusaamista. Muistan pojan, jolla oli molemmat kädet, tai ainakin toinen käsi halvautunut. Aina kun tilaisuus vain tuli, hän läimäisi juuri sillä veltolla kädellä niin, että tosissaan tuntui. Pelkäsin tuota poikaa ainakin koko sen vuoden, jonka uudessa Ruskeasuon koulussa olin ennen oppikouluun siirtymistä.
