POLIOTARINOITA
Tie Wihuriin - Teijo -pakettiauto
Työpaikkani vaihtui, ja muutimme työnantajani kanssa Wihuri-Yhtymän teknilliselle osastolle. Siellä olin suunnittelijana luomassa Teijon tehtaille uusia rakenteita raskaan kaluston alustoille ja korirakenteille. Myöhemmin tuli yhtymän pääjohtajalle ja johtoryhmälle halu kokeilla pakettiauton valmistusta Suomessa. Siihen saatiin osapakettisarjat Saksasta jotka oli kehitetty kehitysmaiden käyttötarkoituksiin. Tuon ”Teijo” pakettiauton suunnittelun jouduimme pääasiassa tekemään kahdestaan erään nuoren ja innokkaan insinöörin kanssa.
Auto oli tarkoitettu mahdollisimman yksinkertaisena laitteena esimerkiksi rakennusmiehille tai maatalouskäyttöön. Koesarjan koko oli 250 autoa ja tuotanto jatkuisi, mikäli kysyntää ilmenisi. Siihen aikaan tuli markkinoille japanilaisia pakettiautoja ja niiden hinta oli niin alhainen, että Teijon menekkiä ei saatu varmistettua ja valmistus päättyi siihen.
Kiireisiä liukastumisia
Kiireinen elämäntahti rapisutti kuntoni ja minulle sattui muutamia liukastumisia ja kaatumisia jäisillä kävelyteillä. Polvilumpio halkesi kahdesti peräkkäin, sillä parantuminen ei ollut vielä kunnolla tapahtunut, kun kaaduin uudestaan. Sama jalka on muulloinkin saanut murtumia, sillä heikentyneet lihasvoimat eivät halvaantuneissa jaloissa helposti palaa entiselleen ja kaatumiseni olivat melko yleisiä talviaikana.
Kävelyretkilläni olin joskus yllättynyt, kun askelluksen aikana jalkani tuntui pettävän ja meinasin lentää nurin. Sen olin pannut merkille jo silloin, kun murtuman jälkeen sain kipsin pois jalastani ja voin harjoitella kävelyä ulkona. Nuo yllättävät nytkähdykset tulivat yleensä silloin kun olin jotenkin väsyneempi tai ajatukset harhailivat muissa asioissa.
Kerran olin kaupungilla asioimassa ja autoni olin jättänyt kauemmaksi erään toisen kadun varteen. Olin palaamassa vilkkaan Mannerheimintien yli ja koetin kiirehtiä suojatietä muiden mukana. Lähellä kadunreunaa yhtäkkiä jalkani petti ja putosin istualleni toisen jalan nilkan päälle niin, että jalkaterän varpaat jäivät pahasti kaksinkerroin. Nousin siitä vaivalloisesti pystyyn ja kömmin jalkakäytävälle talon seinää vasten nojaamaan. Tunnustelin jalkojani ja seurasin, miten muut kulkijat arvioivat minun tilaani. Näkyi melko selvästi ilmeistä miten he luokittelivat minut känniseksi kulkijaksi joka on ottanut vähän liikaa.
Siinä kaatumisessa kävi, kuten monesti muulloinkin, että jalkapöydän varvasluissa oli varmasti murtumia. En viitsinyt mennä edes terveyskeskukseen, sillä nuo pienet murtumat koetin parannella kotikonstein, ontumalla muutamia päiviä ja vähemmällä kävelyllä. Yksi selvästi tuohon kaatuiluun vaikuttanut tekijä on se, että työssäni vähäinen liikunta ja monien murtumien kautta kipsissä pidetty jalkani oli heikentynyt yhä enemmän.
Pienin askelin kohti eläkettä
Lihasvoiman heikkeneminen aiheutti sen, että jouduin muuttamaan kävelytapaani. Polven joustoliike kävelyssä ei enää ollut turvallista, vaan heikompaa jalka on pidettävä takaojennuksessa. Se on aina pidettävä mielessä ja ajatus mukana kävelyssä, muuten tulee kuperkeikka. Kuntoutukseen ei silloin aikaisemmin ollut mahdollisuutta, sillä niitä ei juuri järjestetty, tai en ainakaan ollut tietoinen niistä. Työssä käynti oli niitä tärkeimpiä elämäntehtäviä ja perheen hoitaminen, jolloin muu oli sivuseikkaa.
Työni Wihuri-Yhtymässä päättyi yhtymän saneeraukseen, sillä osastomme lopetettiin. Olin muutamia viikkoja työttömänä ja sitten kaksi vuotta työnjohtajana eräässä akkutehtaassa. Siellä ollessani sain puhelinsoiton Sisu-Autosta, josta tarjottiin suunnittelutyötä kuorma-autotehtaassa. Olin valmis lähtemään uudelleen suunnittelutyöhön, sillä se oli minusta kiehtovaa ja haasteellista työtä.Pasi kuljetti lopullisesti eläkkeelle
Sisun toimintaan kuului vanhastaan myös linja-autojen alustojen suunnittelu ja kehitystyö. Alkuajat olin tuolla linja-auto-osastolla. Myöhemmin myös armeijan käyttöön menevien Pasi-miehistönkuljetusvaunujen suunnittelussa. Sisu-Autoa alettiin saneerata ja minun tehtäväkuvani vaihtui taas. Jouduimme muuttamaan Hämeenlinnan tehtaille, sillä työpaikkani kerrottiin olevan siellä. ” Sotakaluston suunnittelu jatkui, mutta työmatkani oli liian pitkä.
Olin iltaisin melko väsynyt ja päivän liikunta jäi vähäiseksi. Silloin aloitin vaimoni kanssa keskustelut muuttamisesta Hämeenlinnaan, mutta se ei tuntunut onnistuvan. Puolen vuoden kimppakyyti Helsingin ja Hämeenlinnan välillä sai minut viimein kypsymään. Keskustelin työpaikkani lääkärin kanssa eläkkeelle siirtymisen mahdollisuuksista. Hän oli hyvin ymmärtäväinen tilanteestani ja kehotti ottamaan yhteyttä asiantuntijalääkäriin. Sain myönteisen päätöksen vuodenvaihteen jälkeen, eli vuonna 1985.
