POLIOTARINOITA
Tähtäimenä työelämä
Ammattikoulun loppumisen lähestyessä aloimme kukin haeskella työpaikkaa. Siinä oli apuna eräs työnopettaja, jolla oli monia hyviä yhteyksiä eri autokorjaamoihin. Hän antoi mielellään osoitteita ja neuvoja minne kannattaa pyrkiä. Minua kiinnosti tietysti aluksi kotiseutuni läheisyydestä löytyvät korjaamot. Niitä ei kyllä invalidille sopivina voinut pitää, sillä ne yleensä olivat raskaammalle kalustolle tarkoitettuja ja monissa vaadittiin myös työkonetuntemusta.
Keuruulta tuli kerran puhelinsoitto, kyselivät kurssin päättävää autosähköasentajaa. Opettaja toi minulle lapun ja kehotti ottamaan yhteyttä autokorjaamoon. Soitin Keuruulle ja sain kiireisen henkilön selostamana tiedon, että kova tarve ja suuri ruuhka korjattavia osia oli odottamassa tekijää. Viikonlopun lauantaina matkustin Keuruulle ja huomasin korjaamon sijaitsevan vanhassa kivinavetassa.
Omistaja näytti työtilat ja suuren röykkiön vanhoja perämoottoreita, ruohonleikkureita, autonlatureita ja käynnistinmoottoreita ym. Olin tyrmistynyt työtilan pimeydestä ja sotkuisuudesta. Palkan suuruudesta heillä oli mielipide siitä, että harjoittelisin aluksi pienellä alkupalkalla ja suurempi tulisi kun olisi näyttöä taidoista. Katselin ympärilleni ja kysyin mitenkä täällä talvella tarkenee. Kysymykseen sain vastauksen, että talvella pitää pukeutua sillä tavalla, että tarkenee. Lämmitystä ei ole muuta kuin pakkasilla lämpöpuhallin nurkassa.*Koska tiesin oman kylmänarkuuteni ja muutenkin tuon navetan huonon ilmanvaihdon arvelin että siellä ei ole minun työpaikkani. Palasin apein mielin ja selostin opettajalleni tilanteen. Hän oli arvellut sitä myös, että ei ne korjaamot ole invalideille oikein sopivia - varsinkaan ne, jotka ovat vanhoihin navetan tiloihin tehty.
Konelassa kahdenlaista ilmaa
Myöhemmin sain toisen työpaikkaosoitteen ja sieltä sain jo puhelimitse alkupalkan suuruuden selville. Se oli silloinen venäläisiä autoja maahan tuova Konela Oy. Opettaja kehui sitä sellaiseksi paikaksi jossa oppii hyväksi ja monipuoliseksi asentajaksi, sillä niissä autoissa riittää korjattavaa. Konelaan pyysivät tulemaan työhön mahdollisimman nopeasti, sillä autoja tuotiin maahan silloin alkukesästä paljon ja asentajista oli pulaa. Lupauduin ottamaan työn vastaan kaksi viikkoa ennen koulun päättymistä, sillä halusin ansiotyöhön mahdollisimman pian.
Alkuajat työskentelin maahantuotujen uusien autojen tarkastuksessa, jossa tarkastettiin, että auto oli kaikin puolin ajokuntoinen ja kaikki ajoon liittyvät laitteet toimivat. Sitä työtä tein koko kesän aina syksyn lopulle asti. Loppuvuodesta oli melko pitkä jono uusia Volga-autoja, jotka Suomen Poliisilaitos oli ostanut käyttöönsä. Niiden tarkistus ja säädöt olivat tehtävinäni ennen luovutusta käyttöön.
Se aika meni mielestäni mukavasti ja olin oppinut talon tavoille. Sen jälkeen tuli hiljaisempi talvikausi ja jouduin siirtymään huoltotöihin muiden asentajien tavoin. Sitä työjaksoa muistelen hieman katkeralla mielin. Työnjohtaja meidän osastolla ei ollut mielestäni aivan tasapuolinen. Hänellä oli suosikkiasentajat ja niille tuli aina ne paremmat ja puhtaimmat työt. Jouduin aika usein hyvin likaisiin ja hankaliin tehtäviin sekä muiden hieman pilkallisten huomautusten kohteeksi. Vaikka työnjohtaja hyvin tiesi voimieni vajavaisuuden hän suhtautui siihen melko tylysti. ”Kun olet asentajaksi ryhtynyt, on syytä pärjätä!”
Seuraavana kesänä tuli eräs kiireinen työ, jota ei saatu sopimaan sisälle halliin ja se piti tehdä ulkona ahtaassa autojen paikoituspaikalla. Olin korjaamassa kojelaudan alta jotain mittaritauluun liittyvää säätöä. Auto oli sen verran kaltevalla paikalla ja auto pääsi huomaamattani valumaan toisen auton kylkeen painaen lommon. Tuo tapahtuma olisi kuulunut korjaamon vakuutuksen korvattavaksi, mutta korjaamon päällikkö maksatti sen minulla. Hän vetosi siihen, että näitä korvauksia vakuutusyhtiölle on tullut jo liikaa ja minun kohdallani sitä ei enää korvata. Sain kyllä maksuaikaa, sillä sehän otettiin vähitellen palkastani. Silloin ajattelin sen työpaikan ja työsuhteen pituuden loppuvan melko lyhyeen, kun saan vain tietoa uudesta työpaikasta.
Herrasmiehet ja englantilaiset autot
Seuraavana syksynä sain tietää mahdollisuudesta päästä työhön kokonaan eripuolella kaupunkia olevaan korjaamoon. Heillä oli myös tarve lisätä asentajia, sillä silloin alkoi Suomeen tuonti Austin Mini -merkkisellä pikkuautoilla. Sain tuttavaltani korjaamopäällikön puhelinnumeron ja soitin heti Pitäjänmäen korjaamolle. ”Pappa” Sarjanen oli entinen armeijan majuri joka oli hyvin mukava ja ystävällinen vanhaherra. Hän toivotti heti tervetulleeksi korjaamolle ja uskoi minun sopeutuvan hyvin heidän joukkoonsa.
Se aika oli minulle hyvä ja mukava työjakso, sillä tunsin olevani tasavertainen muiden asentajien kanssa. Ammatillisesti sain lisää kokemusta ja henkisesti itseluottamusta selvitä elämässä eteenpäin.
Myöhemmin uusien autojen tuonti tasaantui ja siirryin toiselle osastolle missä huollettiin englantilaisia henkilöautoja. Silloisten korjaamotilojen ilmastointi oli puutteellista ja lattian rajassa kova veto. Silloin sain usein pakokaasuista päänsärkyä ja häkämyrkytyksen oireita. Talvikautena tunsin miten kylmyys haittasi työntekoani ja aloin miettiä sitä, miten terveyteni kestää tällaista pitkän päälle.
Kuulin eräiden työtoverieni keskustelut kouluun menosta ja opiskelusta eteenpäin. Tuo ajatus jäi kytemään mieleeni. Olisihan minullakin siihen mahdollisuus ja pätevät syytkin saada helpompaa työtä. Autonsähköasentajana työt sujuivat vakiintuneesti muutamia vuosia.
