POLIOTARINOITA
Työtä insinööritoimistossa
Teknillisen koulun käytyäni sain mielestäni minulle sopivaa työtä eräästä pienestä insinööritoimistosta. Sen sijainti oli aivan Helsingin keskustassa ja tehtäväni oli suunnittelutyötä raskaampaan kuorma-autokalustoon. Työantajani oli hyvin idearikas ja mukava Oulusta kotoisin oleva diplomi-insinööri. Hänellä eräs tärkeimmistä tavoitteista oli saada kehiteltyä markkinoille konttinosturi ja –kuljetusauto. Lisäksi hänellä oli silloin muuan keksintö josta oli patentin haku meneillään. Tuossa suunnittelutyössä olin hänelle apuna ja piirtäjänä monenlaisiin konepajoille meneviin valmistuspiirroksiin.
Perhe kasvaa ja nuorisokoti syntyy
Perheemme oli kasvanut niinä aikoina pienellä Tiina-tytöllä ja vaimon työpaikka oli aluksi Hesperian sairaalan nuoriso-osastolla. Siellä hän toimi osastolla nuoriso-ohjaajana ja hoidokit olivat tinneristejä, ongelmanuoria tai psyykkisesti sairaita. Sinä aikana Helsingin kaupunki perusti nuorisokodin nuorille tytöille ja sen johtajan paikkaa vaimoni haki ja pääsikin siihen virkaan. Tyttöjen nuorisokodin paikka oli Liisankadulla vanhassa kerrostalossa. Sinne muutimme heti kun selvisi, että sinne voi muuttaa ja alkaa kalustaa nuorisokotia valmiiksi tuleville ”asiakkaille”.
Silloin sain varsin selvän käsityksen siitä nuorisosta, mitkä olivat joutuneet yhteiskunnan huostaan ja omaiset eivät pystyneet pitämään otetta nuoriin. Asuntomme oli saman huoneiston yhteydessä nuorisokodin kanssa. Hieman levotonta asumisemme siinä ohessa oli, mutta vähitellen siihenkin tottui.
Perhekodin isähahmona
Noin kahden vuoden kuluttua kaupunki oli perustamassa ensimmäistä perhekotia huostaanotetuille lapsille. Siihen kotiin haeskeltiin sopivaa pariskuntaa, joista toisen olisi oltava sopivan koulutuksen omaava. Meille Irman kanssa tarjottiin sitä ja meidät kutsuttiin haastatteluun. Tarjous tuntui houkuttelevalta, ja kun asuntona oli melko mukava omakotitalo Malmilla, olimme valmiit siihen pestiin.
Aikomuksemme oli olla siinä työssä vain muutamia vuosia, sillä tiesimme sen vastuullisuuden ja rasittavuuden, joten mitään pitkää aikajaksoa ei varmasti jaksettaisi. Minulle työ siellä perhekodissa oli sivutoiminen, eli n. 4 tuntia päivässä sekä viikonloput täyspäiväisinä. Vapaapäivät saimme kerran kuukaudessa, jolloin viikonloppuna oli lähdettävä maalle appi- ja anoppilaan nauttimaan rauhaisammasta olosta.
Tuona aikana oli sopeuduttava perhekodin vaatimaan elämänrytmiin. Olin työllistetty melko täydellisesti. Itselle jäi vapaa-aikaa vain kuorossa käyntiin ja lasten harrastuksien välissä ulkoiluun. Meidän omaan perheeseemme syntyi toinen lapsi, Tuomo-poika, jonka ristiäiset vietettiin perhekodissa. Se tapahtuma oli monelle sijoituslapselle uusi ja outo tilanne.
Muistan tuon ristiäisten jälkeisen sunnuntain aika hyvin. Olimme koko perhekodin porukka Malmin silloisessa puukirkossa ja asettautuneet samaan penkkiriviin, että lapset olisivat hyvin valvonnan alaisina. Saarnan jälkipuolella luettiin kirkolliset kuulutukset ja siellä mainittiin seurakunnassa kastetut lapset. Tuomon nimi mainittiin myös siellä. Silloin meidän joukostamme yksi pienimmistä kiljaisi riemuissaan: ”No nyt se Tuomon nimi sanottiin!” Takanamme olevalla penkillä alkoi kuulua supinaa ja ihmettelyä meidän ”perheen” suuruutta. Melko selvästi muuan nainen kuului supattavan vieressä istuvalle. ”Tuo äijä pitäisi salvaa!”
Teijo -pakettiauto ja kiireessä liukastumisia
Työpaikkani vaihtui, ja muutimme työnantajani kanssa Wihuri-Yhtymän teknilliselle osastolle. Siellä olin suunnittelijana luomassa Teijon tehtaille uusia rakenteita raskaan kaluston alustoille ja korirakenteille. Myöhemmin tuli yhtymän pääjohtajalle ja johtoryhmälle halu kokeilla pakettiauton valmistusta Suomessa. Siihen saatiin osapakettisarjat Saksasta jotka oli kehitetty kehitysmaiden käyttötarkoituksiin. Tuon ”Teijo” pakettiauton suunnittelun jouduimme pääasiassa tekemään kahdestaan erään nuoren ja innokkaan insinöörin kanssa.
uto oli tarkoitettu mahdollisimman yksinkertaisena laitteena esimerkiksi rakennusmiehille tai maatalouskäyttöön. Koesarjan koko oli 250 autoa ja tuotanto jatkuisi, mikäli kysyntää ilmenisi. Siihen aikaan tuli markkinoille japanilaisia pakettiautoja ja niiden hinta oli niin alhainen, että Teijon menekkiä ei saatu varmistettua ja valmistus päättyi siihen.
Kiireinen elämäntahti rapisutti kuntoni ja minulle sattui muutamia liukastumisia ja kaatumisia jäisillä kävelyteillä. Polvilumpio halkesi kahdesti peräkkäin, sillä parantuminen ei ollut vielä kunnolla tapahtunut, kun kaaduin uudestaan. Sama jalka on muulloinkin saanut murtumia, sillä heikentyneet lihasvoimat eivät halvaantuneissa jaloissa helposti palaa entiselleen ja kaatumiseni olivat melko yleisiä talviaikana.
