POLIOTARINOITA
Käpylä ja kohtalotoverit
Kutsu Käpylän Kuntoutuslaitokseen tuli lokakuun lopulla ja veljeni lähti minua viemään sinne. En yksin olisi mitenkään selvinnyt matkasta, sillä junamatkassa oli vaihto toiseen junaan kaikkine kampsuineni Haapamäen asemalla. Hyvin selvisimme matkasta ja Helsingin asemalla pyysimme taksia viemään meidät Käpylään. Taksi oli hyvin kokenut, sillä hän opasti jo autoon istumisenkin. ”Käännät vain takapuolesi istuinta kohden ja annat sitten pudota itsesi istuimelle!”
Kuntoutuslaitoksessa oli lämmin vastaanotto ja huomasin olevani monen kohtalotoverin kanssa samanlaisessa tilanteessa. Terveystarkastuksessa todettiin veriarvoni erittäin hyviksi. Kyselin kokeita ottavalta terveydenhoitajalta onko poliolaisten veriarvoissa poikeusta muiden ihmisten lukuihin. Hän kertoi, että yleensä polioon sairastuneilla on hyvät veriarvot, joten sairastuminen ei johdu ainakaan verestä.
Laitoksen lääkäri teki kuntoutumista varten tarkastuksen ja tutustuin lääkintävoimistelijaan, eli jumppariin. Hän oli mukavan tuntuinen ja napakka nuori nainen, jonka kanssa sitten tulisin päivittäin ahertamaan kuntoni kohottamiseksi.
Käpylän Kuntoutuslaitos toimi silloin pääosin Kimmontiellä ja toinen osasto oli valmistunut Koskelantielle vastapäätä silloista ravirataa. Kimmontiellä olevassa osastossa oli pahemmin sairastuneita ja siellä kävi myös poliklinikkahoidossa olevia potilaita. Meitä poliolaisia oli suurin osa kuntoutettavista ja useimmilla halvaantuminen oli tapahtunut raajoissa. Kuntoutettavien kotipaikkakunnat olivat ympäri Suomea ja kaukaisin oli kotoisin Lapinläänistä.
Huonekaverina minulla oli 19-vuotias savolaispoika, joka oli halvaantunut jaloistaan, mutta pystyi liikkumaan kyynärsauvojen avulla. Hänen suhtautumisensa huumorin avulla moneen tilanteeseen auttoi minuakin todella paljon. Opin näkemään elämän kuin uudesta vinkkelistä ja sen vuoksi loi rennomman elämänasenteen.
Askartelusta sormijumppaa
Päivittäisen kuntosalijumpan lisäksi minua kehotettiin liittymään askarteluryhmään, josta olisi hyvää sormijumppaa saatavissa. Olin todennut sen olevan todella tarpeellista, sillä monissa toimissani oli vaikeata selvitä aivan tavallisissakin tilanteissa. Silloin aloitin nahkatöiden ja muovinauhoista valmistettavien vöiden punonnalla. Myöhemmin siirryin rottinkisten korien punontaan, joka olikin minun käsilleni sopivaa sormijumppaa. Korien mallit olivat mieluisia henkilökunnalle silloin ennen joulua ja sain tehdä niitä kyllästymiseen saakka. Onneksi sain jotain pientä korvausta punontatyöstä, se innosti jatkamaan niin, että tekaisin kotiin ja muutamalle sukulaisellekin omat kappaleensa.
Talven tullessa ulkona liikkuminen oli hankalampaa, sillä pelkäsin liukkautta ja lumikin teki kävelyni vaikeammaksi. Kylmänarkuus jaloissani oli pahinta alkuaikoina. Pukeutumiseen oli paneuduttava eri tavalla kuin aiemmin. Ulkoilu alkoi kuitenkin vähitellen sujua paremmin ja tulikin mieluisemmaksi päästä raittiiseen ilmaan kun ilmat vain salli.
Läheisessä kaupassa kävimme usein yhdessä kaverien kanssa ostoksilla. Kerran sattui minulle paha kaatuminen ollessani yksin kauppareissulla. Yöllä oli ollut pakkasta ja jalkakäytävällä ollut vesi oli jäätynyt sekä sen päälle satanut pieni lumikerros olikin todella liukasta. Kaaduin selälleni ja toinen jalka jäi pahasti alleni, mutta mitään luumurtumaa ei onneksi sattunut. Lihakset olivat muutamia päiviä kipeät siinä jalassa joka jäi alleni ja jumppari oli kauhuissaan tilanteesta. Varoitteli liukkaalla liikkumisesta ja käski pitää kävelykeppiä aina tiukasti mukanani.
Taksilla elokuviin
Elokuvaretki on jäänyt kivana muistona mieleeni. Meillä oli Kimmontien osastolle muutamia hyvin liikkuvia potilaita, jotka kävivät joskus elokuvissa Pohjolankadun päässä olevassa elokuvateatterissa. Elokuviin lähtijät kokoontuivat ryhmäksi ja menivät kävellen sen matkan, koska ilma oli ulkoiluun sopiva ja matkakaan ei ollut kuin n. 1.5 km. Mieleni teki myös lähteä joukkoon mukaan, mutta arvelin matkan itselleni liian pitkäksi ja jäin katselemaan muiden menoa.
Silloin siihen viereeni tuli kärryillä liikkuva nuori kaveri, joka myös olisi mielellään halunnut elokuviin. Siinä haikeana katsellessamme toisten menoa tuli viereemme eräs hoitajista, joka ymmärsi tilanteen. ” Menkää taksilla sinne, minä tilaan sen teille!” Laitoimme itsemme lähtökuntoon ja taksi tuli oven eteen. Se olikin tavallista suurempi auto, sillä se oli niitä amerikkalaisia käytettynä ostettuja ”Chekker-taxeja”, joita oli muutamia Helsingissä. Meidät autettiin autoon ja istuimme takapenkillä siinä 7-paikkaisessa ”lotjassa” ja kaverin kärryt keskikohdassa, jossa istuimet oli käännetty pois käytöstä. Elokuvateatterin edessä olimme juuri samaan aikaan, kun aikaisemmin lähteet. Yllätys oli melkoinen, sillä sellaisella autolla tulo teatterin eteen herätti todella huomiota muissa. Takaisin elokuvien jälkeen menimme hitaasti muiden mukana ja totesimme sen elokuvareissun hyvin onnistuneena.
Kotipaikkakunta monessakin mielessä
Joululomalla kävin sitten ihan omin voimin ja se oli minun mieltäni kohottavaa, kun selvisin aivan hyvin kaikesta. Tosin junanvaihdossa sain ystävällisiltä kanssamatkustajilta hyvää apua matkakassin nostamisessa asemalaiturille. Silloin pääsin liikkumaan jo kävelykeppiä tukena käyttäen ja pienempiä liikkumisia ilman sitäkin. Kotona vietetty joulu oli tärkeä taitekohta toipumisessani. Aloin saada uskoa siihen, että pystyn toimimaan taas omin avuin, enkä ole toisista riippuvainen.
Keskitalvella oli pari mieleeni jäänyttä tapahtumaa. Presidentiksi valittiin silloin Kekkonen ensimmäisen kerran ja sain myös ensimmäisen kerran äänestää. Toinen tapaus oli kotipakkakuntani kirkkoherran aiheuttama julkinen häly. Kihniön kirkkoherra oli sekaantunut rippikoulutyttöön ja kun olin samalta pitäjästä, tuntui kuin olisin ollut itse syyllinen. Huumori ja keskeinen huulenheitto oli silloin hyvin yleistä keskuudessamme.Kevättalvella meitä muutamia parempikuntoisia potilaita siirrettiin sitten Koskelantien osastolle. Siellä oli uudemmat ja tilavammat tilat niin potilaille kuin hoitotiloissakin. Kevään edistyminen ja kunnon kohoaminen vahvisti uskoani paremmista ajoista. Niinä aikoina alkoi potilaiden kesken kierrellä puheet oman yhdistyksen perustamisesta. En itse ollut mukana siinä puuhassa, mutta seurasin sivusta sen edistymistä. Yhdistys perustettiinkin muistaakseni sitten sinä keväänä.
Ammatin arvontaa
Uudelleen kouluttautuminen ja työelämään siirtyminen alkoi vähitellen tulla meille sitten eteen, sillä kuntoutumisjaksoa ei voi pitkään kestää. Meille useammalle järjestettiin Työterveyslaitokselle yhteiset testi- ja soveltuvuuspäivät, joissa arvioitiin parhaaksi katsottu ala ja kurssi. Olin silloin melko epävarma siitä, mihin minun voimani ja kykyni riittäisi. Valitsin niihin alkuarviona ja omana käsityksenä sopivimpana varastonhoitajan alan. Testipäivän jälkeen minulle suositeltiin kuitenkin jotain monipuolisempaa alaa ja se jäi siten avoimeksi toistaiseksi.
Toukokuun loppupuolella olin veljeni luona kyläilemässä Järvenpäässä ja keskustelimme mahdollisuuksistani eri ammatteihin. Kerroin Työterveyslaitoksessa suoritetuista kokeista ja lausunnoista sekä mielipiteeni mahdollisuuksistani. Veljeni arvioi minun kykyni ja mahdollisuuteni selvästi optimistisemmin. Hänen mielestään kuntoni oli jo niin hyvä, että autonasentajan kurssille kannattaa pyrkiä ja hakemukset lähettää heti. Hän oli työnopettajana Invalidien Ammattikoulussa metallikoneistajan linjalla.
Sosiaalihoitajan kanssa pidetyn neuvottelun jälkeen hakemukset lähetettiinkin sitten Järvenpään Invalidien Ammattikouluun autonasentajan kurssille. Jäin itse epäilevälle mielelle, oliko sittenkin tuo ala minulle liian raskas ja vaativa. #Kesäkuussa pääsin kotiin lomalle auttelemaan kotitalomme heinätöissä kykyni mukaan. Maalla työskentely heinäpellolla ja muissa tehtävissä oli ensin väsyttävää sekä monesti liiankin raskasta. Kuitenkin aloin tottua taas hevosten käsittelyyn ja raskaampaan työhön. Olin siinä ohessa saanut voimia käsivarsiini ja pellolla liikkuminen vahvisti myös niitä jalkalihaksia mitkä olivat jotenkuten toipuneet halvaukselta.Heinäkuun lopussa palasin kuntoutuslaitokseen hoitoihin. Olin odotellut kutsua ammattikouluun, mutta sitä ei kuulunut. Veljeni kyseli myös minulta, olinko saanut kutsua kouluun. Hän lupasi ottaa yhteyttä kouluun ja tarkistaa tilanteen, jos vaikka vielä olisi mahdollisuus päästä mukaan. Elokuun lopulla sain kutsun Invalidien Ammattikouluun Järvenpäähän. Koulun kurssit olivat alkaneet jo lähes kaksi viikkoa aiemmin, mutta minut kutsuttiin kokeiluun, jossa tarkistettiin olisinko sovelias sille autonasentajan alalle.
