POLIOTARINOITA
Paluu Vakeakosken hiljaisuuteen
Lomien ajoiksi isäni haki minut aina kotiin. Pitkien poissaolokausien aikana olin jo hieman vieraantunut kotikuvioista, jotka olivat myös muuttuneet. Olihan siellä kasvamassa jo kaksi veljeäkin.
Kun ammattikoulu alkoi kääntyä lopuilleen, piti pohdiskella mitä alkaisi tehdä elämässään. Olin pitkään kahden vaiheilla mitä tehdä. Takaporttina oli isän lupaus järjestää kotitaloomme minulle oma verstashuone. Niinpä 1953 palasin takaisin kotiini Valkeakoskelle. Pitkä kahdeksan vuoden yhdistetty sairaalakierros ja koulutuskauteni sisäoppilaitoksissa oli päättynyt.
Oli siinä ensin totuttelemista hiljaiseen kotiympäristöön. Hyväksyin isän ehdotuksen verstaasta kotitalossa ja aloin pitää omaa ”praktiikkaa.” Töitä oli aluksi verkalleen, eikä kaikki asiakkaat välttämättä luottaneet alle kaksikymppiseen yksin yrittävään ammattimieheen, joka oli kaiken lisäksi pahasti liikuntavammainen. Radioiden käsittely oli kuitenkin helppoa kunhan vain sain laitteen työpöydälle.
Koska olin ennättänyt tottua vilkkaampaan elämänmenoon maailmalla, aloin etsiä vaihtelua arkeen. Paikkakunnalle oli perustettu radioamatöörikerho jonka toimintaan menin mukaan. Tekniikka oli minulle tuttua ja yhteyksien pitäminen ympäri maailmaa kiehtoi. Myös paikalliseen invalidiyhdistykseen oli lähes pakko liittyä. Sen piirissä kuluikin yli 20 vuotta eri tehtävissä.
Auto haltuun, vaikka kotona olikin esteitä
Invalidihuoltona tilasin heti uuden tehdastekoisen kolmipyörän, johon asennettiin pieni apumoottori. Luultavasti minulle olisi riittänyt kolmipyöräiseni, mutta ystävät alkoivat ehdotella auton hankintaa. Menin autokouluun 1960 ja hankin ensimmäisen autoni, Hansa 1100, johon kaverit kehittivät käsihallintalaitteet.
Olin silloin melko tyytyväinen elämääni. Työ oli helppoa kiitos hyvän ammattikoulutuksen. Sain asua kotona ja työ oli vieressä. Vanhempani ja veljeni auttoivat käytännön järjestelyissä. Tuttavapiirissäni oli hyviä ihmisiä eri aloilta, joilta sain auliisti neuvoa ja apua invalidiraha-, verotus- ja autoasioissa.
Elämäni aikana olen toistuvasti joutunut toteamaan hyvien kotitaustojen merkityksen. Lapsuuteni levottomassa työläisyhteisössä antoi virikkeitä joka suuntaan. Vanhempieni tasapuolisella ohjauksella pysyin kaidalla tiellä ja sain kipinän pyrkiä eteenpäin. Isäni oli sekoitus idealismia, käytännöllisyyttä ja luovaa laiskuutta.
En koskaan ymmärtänyt, miksi meidän talossamme oli niin paljon portaita eikä kaiteita lainkaan vielä 30 vuotta rakentamisen jälkeen. Osaksi syy taisi olla minussa itsessäkin kun en niitä vaatinut. Olin silloin elämäni kunnossa eivätkä portaat haitanneet liikkumistani suorista jaloista ja kyynärkepeistä huolimatta. Yhteiskunta ei ollut kypsä muutenkaan liikuntaesteitä tasaamaan.
Yleissivistäviä elämänopintoja
Isäni innostus vapaaseen kansansivistykseen vaikutti minuunkin. Kirjoittauduin työväenopiston ensimmäiselle iltakoulukurssille tavoitteena lukea jo kerran yrittämääni keskikoulun oppimäärää. Se tuli suoritettua hyväksyttävästi. Todistusta en tarvinnut mihinkään, mutta sainhan olla perustietojen kartuttamiseksi tutussa joukossa. Vuosien saatossa tuli sitten samaisessa opistossa harrastettua monenlaista yleissivistävää ja olin mukana ns. toverikuntatoiminnassa.
Kotona minulla ei ollut velvoitteita. Asustelin miltei peräkammaripoikana. Harrastelin työn ohessa kaikenlaista, kuten purjehdusta, autoilua ja matkustelua. Elämän maisteluun kuului tietenkin alkoholin käyttö ja tupakointi, joskus liiankin kanssa. Myös muodin mukana piti olla. Poplari päällä ja lierihattu päässä kuten muutkin nuoret. Oma leipätyö alkoi sitten jossakin vaiheessa haitata harrastuksia, niin kuin leikillisesti sanotaan.
Televisio ja muita uusia laitteita
Minulla oli sopimus erään paikkakunnalla sijainneen liikkeen kanssa heidän myymiensä radio- ja televisiolaitteiden huoltamisesta. Maassa alkoi toden teolla televisiokausi eikä televisioiden korjaus kuulunut koulutukseeni. Piti paneutua lisäopiskeluun itsenäisesti. Televisiot olivat kookkaita ja painavia enkä jaksanut niitä nostella. Silloin varsinkin oli kotiväen apu tarpeen.
Kun vanhuksien voimat alkoivat ehtyä ja veljet lähtivät kotoa, piti keksiä jotain uutta apua. Hankin sopivankorkuisia apupöytiä, joilla liikuttelin töitä itse. Radioteollisuus kasvoi maailmalla nopeasti. Tulivat transistorit, nauhurit, matka- ja autoradiot, väritelevisiot ja vaikka mitä! Kaikkeen ei enää voinutkaan erikoistua.
Olin tavallaan tienhaarassa. Olisi pitänyt joko laajentaa työpajaa ottamalla työväkeä tai liittoutua jonkun toisen kanssa uudeksi yritykseksi. Varovaisuuteen taipuvaisena luovuin uskaliaista suunnitelmista, varsinkin kun olin nähnyt muutamia varoittavia esimerkkejä nousukauden huumassa. Niinpä jatkoin vanhalla linjallani ja tyydyin vähempään.
Avioliitto ja vihdoinkin esteetön asunto
Elämässäni alkoi tapahtua muutakin. Tyttöjä olin aina katsellut ”sillä silmällä”, mutta nyt löytyi se oikea ihan läheltä. Invalidiyhdistyksen istumalentopallo harjoituksissa tapasin tulevan vaimoni ja siitä alkoi yhteinen taipaleemme.
Häiden jälkeen 1973 asuimme hetken vanhassa kotitalossani, mutta parin vuoden kuluttua hankimme oman rivitalonpätkän samasta kaupungista. Ensi kertaa asuin omassa talossa, jossa kaikki toiminnot olivat samassa tasossa ilman ainoatakaan porrasta! Ihmeellistä oli sekin, että kyseessä oli aivan sarjatuotantoon pohjaava perusasunto.
Yllättävän nopeasti sopeuduimme yhteiselämään, vaikka kumpikin oli elänyt niihin asti kotonaan. Lapsia emme hankkineet, mutta pieni koira oli perheenjäsenenä pitkän aikaa. Kuntoa riitti ja tuli lisää ulkoiluttamislenkeillä. Kävimme molemmat töissä tahoillamme hoidellen kotiaskareet siinä ohessa. Taloudellinen tilanteemme koheni hiljalleen.
Vaikka asunto-osakeyhtiö muotoinen asumisemme olikin helppoa, tiettyä kaipuuta oli perisuomalaiseen omakotitalouteen. Varsinkin lapsuutensa maaseudulla elänyt vaimoni kaipasi puutarhatilaa ja kukkapenkkejä.
Eläköitymisen etappi
Jatkoin siis toisaalla entistä verstaskorjaamoani, vaikkakin lisääntyvien vaikeuksien keskellä. Töitä minulle järjestänyt liike ajautui konkurssiin. Isäni kuoli ja äitikin joutui muuttamaan hoitolaitokseen. Vanha kotitaloni autioitui muista asukkaista ja minä jäin aivan yksin hoitamaan siinä töitäni.
Vuosien varrella oli suorittamisen tarve vain lisääntynyt. Televisiot olivat tulleet lähes pääartikkeleiksi ja muuttuneet värillisiks. Niitä olisi pitänyt käydä huoltamassa kotona. Antenneja olisi pitänyt kiivetä katoille. Minun piti tehdä valintoja töideni suhteen eikä uuden tiedon omaksumiseen ollut aikaa. Siinä vaiheessa taas analysoin työuraani.
Yrittäjänä menestyminen vaatii tiettyä kovuutta ja häikäilemättömyyttä, eikä luonteeni oikein sellaiseen ollut sovelias. Siinä ajautuu helposti riitatilanteisiin, jotka tressaavat mieltä. Olin jo kärsinyt epämääräisistä vatsakivuista ja lääkäri oli antanut lievästi rauhoittavaa näihin ”omakotirakentajan oireisiin.” Aika tuntui olevan kypsä ryhtyä ajattelemaan eläkepäiviä.
Koska en ollut vielä kansaneläkeiässä, lääkäri ei aivan varauksettomasti halunnut päästää minua työkyvyttömyyseläkkeelle. Työkyvyttömyysprosentti riitti, mutta muut kantoivat huolta siitä, mitä eläkkeellä tekisin ja miten saisin aikani kulumaan! Itse en ollut hetkeäkään huolissani, koska minulla oli silloin harrastuksia liikaakin.
Pysyin päätöksessäni ja lopulta sain todistuksen. Paikallisessa Kelassa asia oli aluksi selvä, mutta sitten ilmeni hieman käytännön ongelmia. Miten heidän kirjoissaan jo työkyvyttömäksi merkitty henkilö saisi työkyvyttömyyseläkepäätöksen? Ei kuulemma löytynyt heti ennakkotapausta malliksi, vaan piti ottaa kyselykierros.
Eläkkeelle siirtyminen sujui kuitenkin ilman suurempia riitoja, joskin vuotuinen eläkkeeni jäi melko vaatimattomaksi. Jäin ”koti-isäksi” vaimon vielä raataessa ansiotyössä.
