POLIOTARINOITA
Harmaa pantteri
Sairastuminen ja alustava hoito
Synnyin Sääksmäen pitäjässä eteläisessä Hämeessä 1933. Isäni oli perushämäläinen käsityöläinen, lähinnä muurari. Mutta häneltä kaikki muutkin rakennustyöt sujuivat. Lisäksi hän toimi aktiivisesti paikallisessa työväenyhdistyksessä. Äitini taas oli kylän osuuskaupan hoitajana ja hän oli hiljattain muuttanut paikkakunnalle Satakunnasta.
Minä olin perheen esikoinen ja kyläläisten mukaan erikoisen vilkas. Kävelemään opittuani juoksentelin mielelläni kuraisilla pihoilla ja raiteilla. Sitten eräänä kylmänä syksypäivänä 1937 vilustuin ja minuun nousi korkea kuume. Valkeakosken kauppalan kunnanlääkäri ei siltä istumalta osannut diagnostisoida kuumeen syytä.
Pian ilmeni kuitenkin neliraajahalvauksen oireita ja koska niillä seuduin oli ilmennyt pari polioon viittaavaa tapausta. Niinpä minut toimitettiin Helsinkiin Ensimmäisellä Linjalla sijaitsevaan Raajarikkoisten ortopediseen sairaalaan, Suomen ainoaan, jonka johtava lääkäri oli Fabian Langenskjöld.
Olin silloin vielä lapsuuteni hämärän rajamailla, enkä muista niistä ajoista tai tapahtumista mitään. Vanhempanikaan eivät asioista minulle paljoa oma-aloitteisesti kertoneet, enkä itse osannut kysyä. Kävi kuten sukututkimuksissa yleensä: kun oma alkuhistoria alkaa kiinnostaa, ei ole enää kukaan omainen kertomassa.
Nelijalkakonttaus kätevin liikuntamuoto
Minut kotiutettiin Raajarikkoisten Huoltolaitoksen sairaalasta, kun tervehtymistä alkoi tapahtua. Lantiosta alaspäin olin edelleenkin täysin velttohalvaantunut. Minua ei operoitu millään tavoin, mutta vanhempani saivat ohjeita miten minua piti voimisteluttaa. Kumpaankin jalkaan valmistettiin sairaalassa täysipitkät tukisidokset, niin kuin isäni ottamasta valokuvasta ilmenee. Jonkinlaiset tukikärryt ja kainalosauvat isä nikkaroi minulle, mutta niistä ei ollut hyötyä.
Elettiin aikoja juuri talvisodan kynnyksellä. Perheemme muutti läheiseen Valkeakosken kauppalaan, josta isäni sai piirinuohoojan viran. Se oli tärkeä sikäli, että isä ei kunnallisen toimensa vuoksi joutunut rintamalle. Asuimme tilapäisesti vuokralla pieneen omakotitalon yläkerrassa. Kotijumppa jäi kesken eikä vilkas poika malttanut tukisidoksilla raahautua niin mahdottomassa ympäristössä. ”Rämpät” nurkkaan ja nopeaan nelijalkakonttaukseen!
Isäni rakensi perheelle omaa taloa. Muurari kun oli, talo rakennettiin kokonaan sementtitiilestä. Sen aikakauden arkkitehtuuri oli liikuntarajoitteiselle kauhistus. Sairastumiseni sattui sikälikin onnettomaan aikaan, että rakennus oli jo valmistumassa eikä muutoksia piirustuksiin voinut enää tehdä. Omakotitaloissa oli tyypillisesti korkeat ulkoportaat. Sisältä taas jyrkät portaat alakerrokseen ja kierreportaat yläkertaan.
Muutimme vielä hieman keskeneräiseen rakennukseen, mikä merkitsi vielä kaiteidenkin puuttumista. No, se ei meikäläistä silloin paljoa haitannut, sillä konttaamalla suoriuduin näppärästi portaista. Sotatalvena oli hirveät pakkaset ja uusi kivitalo kylmä kuin mikäkin.
Omat muistikuvani alkavat vasta Talvisodan ajasta, olin silloin noin 6-vuotias. Talo sijaitsi hautausmaan vieressä. Sankarivainajien hautauksen yhteydessä sotilasvartio ampui kunnialaukaukset. Kovassa pakkasessa näkyi joskus venäläisten pommikoneiden jättämät juovat korkealla taivaalla. Ilmahälytysten sattuessa menimme kellariin pommisuojaan.Polion jälkeinen tilani oli vakiintunut sellaiseksi, että muu vartalo tuntui toimivan normaalisti, mutta alaraajat olivat täydellisesti halvautuneet. Tai melkein, sillä toisen jalan polvi piti hieman ja mahdollisti omaperäisen nopean konttauksen ”suorilla takajaloilla.” Käytännössä liikuin lähes käsieni varassa.
Pihan lapset ja pikkuaskareet
Elämäni sotavuosina kului huolettomissa merkeissä. Samassa talossa asui serkkujani ja lähituntumassa oli siirtolaisperheitä. Siirtolaisperheissä oli paljon lapsia, jotka kirmailivat siinä meidänkin pihapiirissä. Lapsuuden innolla osallistuin kaikkiin leikkeihin. En tuntenut mitään estoja enkä ujoutta, koska muut lapset tuntuivat ottavan konttaukseni ihan luonnollisena. Aikuistenkaan en oikeastaan muista mitenkään erikoisesti reagoineen minuun - ainakaan minun läsnä ollessani.
Vanhempani tuntuivat olevan hieman ymmällään, mitä minun kanssani pitäisi oikein tehdä. Olin perheen ainoa lapsi ja tietenkin hieman hemmoteltu ja kiukutteleva. Mielestäni en saanut mitään erityiskohtelua. Jouduin kykyjeni mukaan tekemään niitä askareita, jotka minulta sujuivat. Sellaisia olivat kasvimaan kitkeminen, voikukanlehtien kerääminen kaneille tai vaikkapa perunajauhomyllyn vääntäminen sodan aikana.
Puute kaikesta kehitti kekseliäisyyttä. Huomattiin, että voikukan juurista sai paahtamalla kahvin korviketta. Minä tietenkin nenä lähellä maata olin sopiva keräämään juuria.
Käsikäyttöinen polkupyörä
Ymmärrettävistä syistä elämäni rajoittui kodin lähiympäristöön. Muutosta tuli kun enoni ja isä rakentelivat polkupyörän osista minulle kolmipyöräisen, käsikäyttöisen kulkuneuvon. Kolmipyöräisellä pääsin tutustumaan kauppalan keskustaan, vaikka tiet olivat kuoppaisia ja mäkisiä enkä heiveröisillä voimillani pitkälle päässyt. Eteenpäin päästiin, koska lapset antoivat auliisti työntöapua.
Kävimme ongella ja uimassa vesien äärellä sekä muissa kiinnostavissa paikoissa. Itse en osannut uida, koska pylly nousi pintaan ja pää pyrki painumaan pinnan alle. Oli suoranainen ihme etten hukkunut, sillä niin vaarallisissa paikoissa riehuimme kosken varrella ja tukkilauttojen päällä!
Leikkiseurani oli kasvatukseltaan sekalaista joukkoa ja usein eksyin muiden mukana pahanteon teille. Silloin tuli äidiltä nahkaremmiä ja vitsaa. Minut pelasti siitä monta kertaa heittäytyminen sängyn alle suojaan ja tarrautuminen johonkin kiinni. Äiti leppyi kuitenkin nopeasti ja pian meillä oli taas luontevat suhteet.
Vanhemmillani oli oikeamielisyyteen ja rehellisyyteen pyrkivä kasvatusmenetelmä. Se oli sellaista yksinkertaisen karua kotielämää. Ei mitään hellyydenosoituksia, mutta kuria pyrittiin noudattamaan. Ilmeisesti siitä tarttui jotain minuunkin, koska minä olin kuulemma ainoa, joka kertoi lasten pahanteosta rehellisesti!
Sen sijaan tunteiden ilmaisu on ollut minulle aina vaikeaa, sillä ympäristö ei sellaiseen antanut virikkeitä. Isäni oli mukana paikkakunnan harrastelijateatterissa, mutta hänen roolinsa olivat tavallisesti vanhanaikaista paatoksellista replikointia. Niissä ei romantiikka eikä tunteet leiskuneet. Jouduin kyllä kuulustelemaan hänen vuorosanojaan usein illat pitkät.
Äiti oli nuoruudessaan käynyt kotitalouskoulun ja hallitsi taloudenpidon kirjanpitoineen niinä vaikeina pula-aikoina. Naapurin tädit muistelivat huvittuneena kun julistin: ”Meidän äiti osaa tehdä jätteistä herkkuja!” Äitini oli hyvä ompelija ja teki itse minulle vaatteet, sillä kontatessa niitä kului.
Lukemisen löytäminen
Vanhempani olivat muutenkin kohtuullisen valveutuneita ihmisiä, joten meille tuli useita sanoma- ja aikakauslehtiä. Katselin sarjakuvia ja huomaamattani opin lukemaan niiden puhekuplia äidin suosiollisella avustuksella. Hän harrasti itsekin lukemista ja kävi paikkakunnan kirjastossa lainaamassa romaaneja samalla tuoden minullekin satukirjoja ja myöhemmin poikien seikkailu- ja askartelukirjallisuutta.
Kesät kuluivat nopeasti, mutta talvet olivat hankalampia. Lumessa en tietenkään päässyt minnekään. Jos tiet olivat auratut, niin pienellä mahakelkalla pääsin liikkeelle työnnellen vauhtia maasta nyrkeilläni. Palelin usein armottomasti lapaset märkinä ja rikkinäisinä. Aikaa oli siis vietettävä sisällä. Piirtelin sarjakuvia, mutta olin niin kärsimätön etten jaksanut yrittää huolellista jälkeä. Hahmoni olivat tikku-ukkoja, jotka asennoiltaan kyllä olivat oikeita. Mielikuvituksissani näin ne täydellisinä ja kuvakerronta eteni nopeasti.Suosikki leikkini oli tinasotilaat, tosin sota-ajan tuotteina pahvista tehtyjä. Lauta- ja korttipelejä harrastettiin talon nuorison kanssa.
Konttaava oppilas ei sopinut kouluun
Aika kului ja lähiön lapset aloittivat koulunkäyntinsä. Minä olin oppivelvollisuusiässä itsekin. Ilmeisesti vanhempani olivat hakeneet vapautusta tai lykkäystä minun kohdallani. Koulu olisi sijainnut aivan lähellä meitä, mutta oli kuitenkin mahdoton paikka minulle. Sen ajan yhteiskunnassa ei ollut kouluavustajia, pyörätuoleja eikä esteetöntä ympäristöäkään. Konttaava oppilas ei kerta kaikkiaan sopinut kuvaan.
Isäni (s.1899) oli aikanaan kansakoulunsa käynyt keskinkertaisin arvosanoin. Vasta myöhemmin, jouduttuaan mukaan yhdistys- ja poliittiseen toimintaan, hän alkoi arvostaa opillisen sivistyksen merkitystä. Niinpä hänestä tuli innokas vapaan aikuiskasvatuksen kannattaja. Siihen hän osallistui kirjeopistojen ja varsinkin paikallisen Työväenopiston opintopiirien kautta.
Ilmeisesti sen innoittamana kotiväelleni syntyi ajatus, että minäkin voisin käydä koulua kotonani. Jopa suoraan sen aikakauden keskikoulutodistus tavoitteena. Osasinhan jo lukea ja laskeakin tyydyttävästi. Aloin saada joululahjoiksi kehittäviä pelejä ja kirjoja. Eipä silti, pidinhän minä kaikista uusista asioista. Sain oppikirjoja kuten laskuopin ja kieliopin. Minulle tilattiin kirjeopiston kautta kursseja.
Tavoitteet vain tuntuivat olevan liian kaukana. Täytyy myöntää, että opiskelumotiivi ei ollut korkealla. Vaikka käsitteet pääpiirteissään tajusin, pitkäjänteisyys puuttui ja yksinäisyys vaivasi. Eipä tämänmuotoinen koulunkäynti edistynyt.Oma erilaisuus valkeni
Siinä iässä, noin 10 -vuotiaana, olin muodostanut maailmankuvani. Käsitin olevani erilainen kuin muut ihmiset, mutta se ei minua sanottavasti haitannut enkä kadehtinut muita. Olin kasvanut osaani ja pyrin tekemään asiat omalla tavallani. Ymmärsin tarvitsevani toisten apua ja sen takia oli syytä olla hyvissä väleissä läheisteni kanssa. Konttaaminen sitä vastoin alkoi hieman hävettää. En mielelläni liikkunut vieraiden nähden, vaan pyrähtelin kontaten nopeasti paikasta toiseen silloin kun ihmiset eivät katselleet. Koulunkäyntikin olisi vaatinut aika paljon vieraille näyttäytymistä. Tyydyin liikkumaan kolmipyöräiselläni ulkona, koska siinä sain istua enimmäkseen paikallani.
