POLIOTARINOITA
Raajarikkoisten koulusta Invalidisäätiön ammattikouluun
Kulan puolesta pyrittiin ohjelmoimaan oppilaiden tulevat ammattiopinnot. Meille järjestettiin soveltuvuustestejä Invalidisäätiöllä. Minulla itselläni ei ollut toivetta tai mielipidettä siitä, mitä haluaisin tehdä isona. Myöskään vanhempani eivät tehneet ehdotuksia tulevaisuuteni suhteen vaan antoivat minun itse päättää.
Koulutusehdotelmaa on kritisoitu liian yksipuoliseksi syystäkin. Sätkällä eli Invalidisäätiön ammattikoulussa oli tarjolla vain tavalliset käsityöammatit kuten suutari, puuseppä, verhoilija, maalari ja metallityö. Uusimpana juuri tulleena oli radiohuoltolinja. Sinne soveltuvuustestit osoittivat minun lahjojeni viittaavan ja mikäpä siinä. Ala oli ainoa, joka tarjolla olevista kiinnosti. Sekin vain uteliaisuudesta, sillä en tiennyt radioista kerta kaikkiaan mitään. Siispä heti kesäloman jälkeen minua odotti 3-vuotinen ammattikoulu.
Radiohuoltajaoppiin
Syksyllä 1950 aloitin Invalidisäätön ammattikoulussa radiohuoltajalinjalla. Taas oli uusi asuntola ja uudet kämppäkaverit. Tilat olivat uudempia ja nykyaikaisia. Olin ollut jo niin kauan pois kotoa, että sopeuduin nopeasti tähän uuteen elämänmenoon.
Koulunkäynti oli alusta alkaen vaativaa. Ehkä liiankin korkeatasoista minulle, joka olin kurssin nuorimpia ja monilla kumppaneillani oli alalta jo aikaisempaa kokemusta. Opettajat kutsuivat meitä sukunimillämme eikä enää pelkällä etunimellä kuten Kulassa. Nyt sai häpeilemättä lukea läksyjä ja yrittää kisata parhaasta todistuksesta!
Yleisaineissa, kuten kielioppi ja matematiikka, paikkasin numeroitani hyvin, mutta ammattiaineet tuottivat aluksi ongelmia ihan peruskäsitteissä. Sitten jo hieman myöhemmin työnopettajamme Paul Kavonius kutsui minut koppiinsa ja pyyteli anteeksi ”teille antamaansa alhaista todistusnumeroa” selittäen, että heidän ohjeistuksensa kieltää nostamasta oppilaan lukukausitodistusta kaksi numeroa kerrallaan!
Säätiöllä oli toki muutakin elämää kuin opiskelu. Tutustuin asuinkerroksemme muihin kavereihin, jotka olivat metalliosaston eri vuosiluokkalaisia. Työpajamme olivat heidän kanssaan samassa kakkoskerroksessa; meidän tilamme tosin vain pieni koppi suuren metalliverstaan perällä. Oli illanviettoja ja urheilurientoja. Innostuin varsinkin pöytätenniksestä, jossa pystyin kainalosauvojen tuella pelaamaan lähes tasavertaisesti muiden kanssa.Kainalosauvoista kyynärsauvoihin
Pihamaasto ja ympäristö olivat kallioista ja metsäistä. Liikkuminen oli sen verran hankalaa, että päätin siirtyä käyttämään kyynärsauvoja. Niiden käyttö antoi enemmän joustavuutta kiipeillä epätasaisilla pinnoilla. Liikkumistapani oli kuitenkin sama jalkojen yhtäaikainen siirtely, mikä kävi kovasti käsivoimille. Kyynärsauvoilla liikkuminen oli olevinaan sirompaa ja seksikkäämpää, kun piti tehdä vaikutusta tyttöihin. Niihin aikoihin alkoi olla muutenkin suuntaus kainalosauvoista nykyaikaisempiin kyynärsauvoihin.
Säätiöltä sai lainaksi käsinveivattavia kolmipyöräisiä. Sellaisella kiertelin ympäri Helsinkiä samanhenkisten kavereiden kanssa. Eräs heistä oli, kukas muu kuin Antti A! Hän oli tullut Säätön ammattikouluun samassa tutussa sairaala – koulu – ammattioppi– kehityskulussa joka oli silloin vammaisille lapsille Ida Paason viitoittama polku.
Antti joutui eri kerrokseen ja eri ammattioppiin. Tuttavuutemme alkoi hiipua enkä hänestä koulun jälkeen ole kuullut, vaikka uteliaisuuttani vuosia myöhemmin yritinkin ottaa yhteyttä.
Kiinni opintoihin
Aloin päästä kiinni opiskeluun. Lisäaineeksi otin vielä englannin kielen, jonka osaaminen tuntui olevan tarpeen ammattisanaston ymmärtämisessä. Se olikin hyvä valinta tulevaisuutta ajatellen, sillä englannin taito on antanut paljon muutakin tietoa ja huvia elämään. Eipä silti, ettei ammattiaineissa olisi riittänyt haastetta.
Radio-osaston johtajana oli DI Uolevi Luoto, huippuälykäs persoona, joka sittemmin toimi Suomen atomivoimalahankkeissa ja teknisen alan kehitystyössä. Hänen oppituntinsa olivat niin lennokkaan teoreettisia, että harva meistä pysyi kärryillä. Matematiikassa oppimäärämme ylitti pitkän matematiikan ylioppilastason. Kesä- ja joululomiksi saimme kotiläksyiksi tehtäviä, joita ei kukaan onnistunut ratkaisemaan kiitettävästi.
Pidin opiskelusta ja meillä oli koulusta vahva teoriapohja vaikka jatko-opinnoille. Muutama meistä jatkoi insinööriksi asti, mutta en silloin tuntenut vetoa sellaiseen tulevaisuuteen. Siinä iässä lähes jokaisella on kiire päästä käytännön töihin ja rahaa ansaitsemaan. Meillä vaikeasti liikuntarajoitteisilla oli siinä omat vaikeutemme. Se oli kuitenkin aikaa jolloin osaavista mekaanikoista oli pulaa, joten kyllä työpaikka kaikille halukkaille järjestyi. Invalidisäätiön ammattikoulu tunnettiin Suomessa huippuluokan opinahjona.Koulukauden päätösjuhlassa sain pienehkön stipendin menestyneenä vanhan Kulan oppilaana. Uusi Ruskeasuon Kula oli juuri vuosi aikaisemmin avautunut kadun toiselle puolelle. Johtajatar Krohn oli kutsunut minut tutustumaan uuteen taloon ennakoidessaan samalla stipendiäni.
