POLIOTARINOITA
Raajajarikkoisten kouluun
Tukisidosten sovituksista ja kävelyharjoituksista ei minulle ole jäänyt mielikuvaa. Ehkä ei ollutkaan mitään käyttöharjoituksia, sillä nyt oli jo kiire siirtyä Alppikadulle vanhaan Kulaan aloittamaan kansakoulua. Oli jo marraskuuta 1946 kun aloitin kivirakennuksen yläkerrassa lasten puolella koulunkäyntini. Kukaties sama paikka, jossa olin ensi kertaa ollut hoidossa sen ollessa vielä ortopedisena sairaalana.
Ilmeisesti ei ollut mitään tasotietoja ainakaan minun kohdaltani, vaan aloitus tapahtui eka luokalta. Päivässä kävi selväksi, että olin väärässä paikassa. Lukemisopetusta en kaivannut, sillä olinhan jo pari vuotta aikaisemmin suorittanut jopa käytännön ruotsin kirjekurssin! Siirto tuli seuraavalle tasolle, eli III–IV luokalle, joka oli samassa kerroksessa.
Opettajana oli Toini Helminen, miellyttävä, kannustava ja rauhallinen persoona. Tämän tason opetus oli minun kohdallani paikallaan. Vaikka tiesinkin asiat pääpiirteissään, sellaiset perustiedot ja -taidot kuten kaunokirjoitus, uskonnonhistoria, musiikinteoria ym. olivat jääneet hunningolle. Minusta koulunkäynti oli kivaa ja kilpailuhenki sai yrittämään tosissaan. Siitähän sai tietenkin ”pinkon” maineen ja kiusoittelua osakseen.
Viikarimaista viiletystä
Asuimme suuressa yhteishuoneessa, jossa meitä oli yli kymmenen poikaa. Jokaisella oli pieni oma pöytä sänkynsä vieressä ja huoneessa yksi suuri yhteinen kaappi vaatteille. Elämänmeno oli tosi poikamaista. Telmimistä, kisailua ja tappelua. Suuri osa oppilaista oli polion sairastaneita, erilaisissa jälkitilavaiheissa.
Elettiin säännöstelyn aikaa ja jokaisen oli ylläpidon vastineeksi tuotava koululle kotoaan yleisostokortin kuponkeja. Kotiväet saattoivat lähettää lapsilleen ruokapaketteja, mikä oli merkkitapahtuma huoneessa. Suosikkikaverit saivat osansa ja muut jäivät nuolemaan näppejään.
Minä olin saanut jo lopulliset kokopitkät tukisidokset molempiin jalkoihini sekä kainalosauvat. Niillä oli sitten pakko liikkua pystyssä. Kova kiire ja kilpajuoksu kun oli aina, niin hitaalla askeltamisella ei pysynyt joukon mukana. Niinpä oli pakko siirtyä nopeaan jalat yhdessä loikkimiseen, kuten tekivät useat muutkin. Kun tuli oikein kiire, ennätti loikan aikana ottaa pari siirtoa kainalosauvoilla jalat vielä ilmassa! Tämä jalkojen siirtelytapa on periytynyt aikuisikään saakka.Valojen sammuttua illalla huoneessamme meidät valtasi lapsuuden vietit. Tukisidokset ja apuvälineet heitettiin sängyn alle ja pudottauduimme lattialle nopeaan alkukantaiseen konttaukseen. Valvojan silmää välttäen teimme tutkimusretkiä käytävällä ja muissa tiloissa. Epäilyttäviä ääniä kuullessamme pujahdimme nopeasti peiton alle.
Kaikkea muuta kuin esteetön koulu
Joka viikko kuului lukujärjestykseen käsityötä. Me pojat laahauduimme kellarikerroksessa sijaitsevaan puutyöverstaaseen, joka oli mestari Hyyryläisen valtakuntaa. Hän oli kookas, peloittavan näköinen, jalkavammainen mies.
Matka yläkerrasta verstaaseen oli melkoinen koettelemus liikuntarajoitteisille lapsille. Ensin leveitä liukkaita kiviportaita alas kylmään yhdyskäytävään, sitten lyhyet jyrkät puuportaat keittiöön, taas liukasta käytävää myöten kanslian eteen, josta lopuksi kellarikerrokseen jyrkät kierteiset puuportaat. Loppuosa oli jopa ilman tukikaidetta. Kuvaus kertoo hyvin aikakauden suhtautumisesta liikuntarajoitteisten elinympäristöön! Ehkä ankean kuvan selittää tieto, että vanhan Kulan pienten lasten rakennus oli rakennettu alun perin sairaalaksi. Ulkoilutiloja ei ollut käytännössä ollenkaan.
Alakoulukauteni kesti runsaan vuoden ja 1948 sain siirron alakerroksen koulutiloihin luokille V–VII. Alakerran tilat olivat paljon liikuntaystävällisemmät, asuinhuoneet pienemmät ja portaitakaan ei ollut. Tilat oli rakennettu Raajarikkoisten työkoulun tarpeisiin.
Tytöt ja pojat olivat tiukasti erotettu eri siipirakennuksiin. Oppilaat olivat varsin monet polion sairastaneita, joskin kaikki muutkin liikuntavammaisryhmät olivat edustettuina. Ikäjakauma oli laaja. Siitä johtuen kukoisti klikkiytyminen ja omat pienryhmänsä. Se tietysti aiheutti kateutta ja riitaa, joka usein kulminoitui suorastaan väkivallaksi.Hengenravintoa ja henkivartijoita
Koulun johtajattarena oli arvostettu neiti Ida Paaso. Hän oli periaatteellisen tiukka, syvästi uskonnollinen ja isänmaallinen.Päivänavauksena oli aamuhartaus. Viikonvaihteessa oli täydellinen, lähes kirkollinen jumalanpalvelus. Kuten arvata saattaa, meille oppilaille moinen uskonnollisuus oli pitkästyttävää.
Ida Paaso oli jo silloin hyvin vanha ja raihnainen. Eräänä kertana saarnatessaan hän sai sairaskohtauksen eikä siitä enää toipunut. Hänen seuraajansa, apulaisjohtajattarena jo kauan toiminut Anne Marie Krohn, lempinimeltään ”Hono”, ei juurikaan ollut otteissaan edeltäjäänsä lempeämpi.
Koulunkäynti oli edelleen minulle helppoa ja jouduin tahattomastikin opettajien suosikiksi. Sehän ei hyvää tiennyt kaikkien oppilaiden silmissä. Sakinhivutus uhkasi monta kertaa. Onneksi kamuni ja jo Säätiön ajoilta tuttu Antti A. toimi henkivartijanani. Antti oli voimanpesä, jonka kivikovia lihaksia kaikki kunnioittivat.
Johtajatar Krohnin aikana ohjelma alkoi vapautua ja nykyaikaistua. Luokkatiloissa oli pieni kirjalainaamo ja avoin käsikirjasto. Keskusjuhlasalissa oli vanha kirjakaappi, joka sisälsi alkuvuosituhannella painetun tietosanakirjasarjan. Vanhemmat vuosiluokat saivat luvan käydä myös Kallion kirjastossa. Jatko-opetuksessa käsiteltiin kirjanpitoa, ammattipiirusta ja työteoriaa sekä yhteiskuntaoppia.Kädentaitoja ja ihastumisia
Käsityö tarkoitti puusepänoppia, joka oli pääaine. Meidän piti tutustua myös suutarin ammattiin pohjakerroksessa sijaitsevassa verstaassa. Jäänteenä vanhemmista ajoista oli hylätty työtila, jossa ilmiselvästi oli ollut vaatturien työtilat. Käsityötilat olivat jäännettä Raajarikkoisten työkoulun ajoilta vuosisadan alusta.
Vapaa-ajalla pojille oli käytettävissä suljettu piha, jossa istuskeltiin pitkällä penkillä seinän vieressä tai saatettiin pelailla palloa. Meille huonojalkaisille peli ei paljoa tarjonnut, mutta kilpailuvietti veti mukaan. Siellä opin ainakin käyttämään näppärästi kainalosauvoja erilaisissa pelitilanteissa. Talvisaikaan pääsimme joskus lähellä olevan Töölönlahden rantatörmille kelkkamäkeen. Ne olivat minulle unohtumattomia hetkiä.
Kasvukauteni oli siinä vaiheessa, että tytöt alkoivat kiinnostaa: siellä näin ensimmäiset märät uneni. Vaikka Kulassa tehtiinkin kaikki mahdollinen, jotta tytöt ja pojat pysyisivät erillään, oli aina jotain mahdollista. Silmäpeliä ja kirjelappusia vaihdettiin, onnistuttiinpa joskus sovittamaan yhteinen kävelyretki kaupungille.
Partiossa myös terveiden kanssa
Viimeisinä kouluvuosina aloin jo saada vastuuta, kun partiotoiminta tuli hyväksyttäväksi harrastusmuodoksemme. Kävelimme aluksi kerhotapaamisiin Kallion kirkolle, jossa oli partiolippukunta Helsingin Sinisten kotipaikka. Sittemmin kokouksia pidettiin myös meillä Kulalla. Loppuvaiheessa ylenin vartion johtajaksi ja urani huippu oli saada yhdessä Pentti Järvisen kanssa Yrjönpäivän paraatissa Senaatintorilla Mannerheim–solki.
Samaisen Pentin kanssa osallistuimme partiolippukuntamme kesäleirille ainoina vammaisina terveiden vilkkaiden poikalasten kanssa. Kokemus oli mieliinpainuva. Minä kainalosauvoilla upottavassa metsämaastossa ja vielä reppu selässä! Siitä jouduin kyllä luopumaan, sillä halvautunut lantioni ei kestänyt reppua vaan lensin hetimiten selälleni. Leiriaika meni lopulta hyvin ja kaverit olivat loistavan avuliaita.
Koulukaverin pako Ruotsiin
Niihin aikoihin n. 1949 sattui koulullamme erikoinen tapahtuma. Suomen inkeriläisten siirtolaisten viimeinen palauttamispäivä Neuvostoliittoon läheni. Sitä välttääkseen moni heistä pakeni Ruotsiin. Kulassa oli oppilaana Nikolai Reho, jolle tämä kohtalonhetki koitti. Koulumme johto tiesi selvästi asian, mutta halusi siitä huolimatta auttaa. Nikolai evästettiin pakomatkalle keskellä yötä ja me saimme hyvästellä hänet. Pako onnistui, sillä myöhemmin tuli häneltä johtajattarelle kiitoskirje Ruotsista. Pentti Järvinen ja minut valtuutettiin kirjoittamaan Nikolaille kirje. Siinä tietenkin toivottelimme hyvää menestystä ja kerroimme kuulumisiamme.
Samankaltainen inkeriläisten pakotilanne sattui ollessani kotona lomalla. Meillä oli vuokralaisena inkeriläisperhe, joka joutui suin päin lähtemään pakoon Ruotsiin. Sinne selviydyttyään hekin ilmoittivat kirjeellä olevansa turvassa. Kirjeenvaihto jatkui pitkään ja olojen rauhoittuessa he jopa kävivät Suomessa tervehtimässä meitä. Isäni oli ollut hyvä vuokraisäntä.
Isän huolehtivaisuus sai joskus surkuhupaisia piirteitä: meillä oli pahimman asuntopulan aikana vuokralla niin paljon väkeä, että jouduimme nukkumaan suuressa talossamme koko perhe yhdessä kamarissa! Sänkyjäkään ei riittänyt kaikille, joten minä jouduin nukkumaan lattialla siskonpetillä. Se oli tietenkin vain jännää. Työttömyys ja pula koettelivat kotiväkeä, mutta vuokralaisista perhe sai toisaalta kaivattua lisätuloa.
Ripille pääsy
Kansakouluni loppuaika läheni. Siihen sisältyi sopivasti rippikoulun käyminen ja ripille pääsy viereisessä Diakonissalaitoksen kirkossa. Rippikuvaa ei tilaisuudesta otettu, mutta äitini käski käydä otattamassa itsestäni kuvan muistoksi. Kävin yksinäni Hakaniemessä sijaitsevassa Nyblinin arvostetussa valokuvaamossa. Kotiväki oli mielissään hyvästä taidekuvasta, mutta moitti solmion unohtamisesta!
