POLIOTARINOITA
Invalidisäätiö - uusi seikkailu
Elettiin aivan talvisodan viimeisiä aikoja. Muistan, kun vanhempani istuivat sohvalla vierekkäin ja katselivat merkitsevästi minua. Arvasin, että jotain minua koskevaa nyt on tekeillä.
Äitini oli löytänyt jostakin lehdestä raajarikkoisten koulua käsittelevän artikkelin. Hän kirjoitti yhteyshenkilö A.M.Krohnille ja kyseli tarkempia tietoja. Sieltä oli tullut vastauskirje, josta kävi ilmi johtajatar Ida Paason periaatteet: Lapsi ensin tutkitaan ja mahdollisesti operoidaan Invalidisäätiön sairaalassa, kuntoutetaan ja valmistetaan tarpeelliset ortopediset apuvälineet, jotta hänet saadaan kävelemään ja liikkumaan omin voimin. Vasta sen jälkeen pääsisin Helsingin Alppikadulla sijaitsevaan raajarikkoisten lasten kouluun.
Isäni ei ollut aluksi ajatuksesta oikein samaa mieltä. Lopuksi äidin ehdotus kuitenkin voitti ja sain kuulla heidän päätöksensä. Oikeastaan pidin ajatuksesta, sillä olihan taas luvassa uutta kokemusta. Äitini olikin meillä voimahahmo, joka piti perheen pystyssä. Hän hallitsi rahatalouden ja taloustyöt sekä muutenkin pystyi hahmottamaan elämän realiteetit. Minunkin perusopetus ja kasvatus oli äidin ansiota, vaikka se tapahtui huomaamattomana taustavaikutuksena.
Invalidisäätiön sairaalaan lähtö oli tosiasia 1945, jolloin jatkosota oli juuri loppunut. Isäni vei minut sinne ja junalla kuljettiin. Isä oli koko ajan minun ainoa saattajani sairaalaan ja kouluaikojen lomille.
Isäni oli juureva perushämäläinen, mutta samalla estoton ja vilkas. Hänessä oli jonkinlaista ”Pelle Pelottoman” luonnetta. Kaikkea uutta ja ennenkuulumatonta piti kokeilla. Nuoruudessaan hän oli matkustellut töiden perässä Etelä-Suomessa ja oli näin ollen kokenut reissaaja. Ratkaisuihin minun hoitojeni suhteen hän ei suuresti tuntunut ottavan kantaa.
Kaveri löytyi heti kättelyssä
Odotellessamme sisäänkirjautumista Säätiön odotushuoneessa sattui muistiini jäänyt tapaus. Samaan aikaan saapuneen perheen poikalapsi liikkui täysin samanlaisella nopealla konttaustavalla kuin minäkin! Sujahdin nopeasti lattialle ja tein parhaat temppuni. Siinä sitten kisailimme pitkän tovin. Tästä tapaamisesta sai alkunsa minun ja Antti A:n pitkäaikainen ystävyys läpi sairaala-, koulu- ja ammattiopintovuosien.
Minua tutkittiin melko kauan ennen kuin mitään toimenpiteitä aloitettiin. Pääsin hoitajien kyydissä silloin tällöin alakerran uima-altaaseen heidän kuljettaessaan potilaita vesijumppaan. Roiskin vedessä ja hoitajien kauhuksi vedin itseni pohjaan pystytankoa myöten. Sieltä hetken henkeäni pidäteltyäni kiipesin tankoa käsilläni takaisin pintaan. Se oli kotona opeteltu hengityksenpidättely temppuni! Sen jälkeen kyydit altaalle vähenivätkin.Lääkärien kierroksella muistan minua moititun kovin sanoin siitä, että olin aikoinaan lopettanut kävelyharjoittelun ja hylännyt tukisidokseni. Pelästyin moisesta, ja hädissäni yritin puhtaalla kirjakielellä muotoilla lupausta pyhästi yrittää parantaa tapani. Lääkäreitä lopuksi nauratti, kun vielä lepyttääkseni heitä esitin, miten osaan tehdä veri- eli kirurgin solmun!
Lantion oikaisu kiristylaitteen avulla
Ensimmäinen hoitotoimenpide oli koukkuun jäykistyneen lantioni oikaisu. Jänteet olivat kiristyneet ainaisessa konttaamisasennossa. Hoitotoimenpide ei ollut kovin kivulias. Makasin selälläni leveässä sammakkoasennossa jonkinlaisessa kiristyslaitteessa. Jalkojani lähennettiin yhteen asteettain muutaman viikon ajan. Kipua oli aina hetken kun kiristystä lisättiin. Kun toimenpide oli saatu loppuun, jalkani näyttivät olevan linjassa vartalon kanssa.
Muistaakseni isä haki minut välillä kotiin joululomalle, jolta palasin takaisin lisätutkimuksiin. Ihmeellistä, että en muista tarkasti kaikkia tuon ajan tapahtumia.
Sairaalassa olin aluksi suuressa huoneessa, jossa oli toistakymmentä lasta. Meitä oli siinä kovin erilaisia potilaita. Monet olivat jostain syrjäseuduilta ensi kertaa elämässään pois kotoa ja aivan suunniltaan pelosta ja ikävästä. Itse en erikoisemmin järkyttynyt, vaikka jouduinkin täysin uuteen ympäristöön.
Mieleen ovat jääneet parhaiten hauskat muistot. Kiva hoitajatäti oli virolainen Kezia Kokamägi, jolla oli kyky tehdä peilin avulla luettavaa kirjoitusta. Sairaalan käytävältä kuului usein surumielisen sotainvalidin laulua: ”Niin paljon meni kansaa kaunista pois.”
Hoitoni jatkui useiden tutkimusten ajan. Joko venytys ei ollut tehonnut odotetulla tavalla tai jotakin uutta suunniteltiin.Alaselän leikkaus ja mannekiinina toimiminen
Alaselästäni löytyi yllättävän toimiva lihas, jonka avulla onnistuisin mahdollisesti liikuttamaan jalkaani. Sitä esiteltiin suuressa kandien opetustilaisuudessa, jossa olin mannekiinina. Isälleni oli myös kerrottu, että minuun kokeillaan jotain aivan ennen kokeilematonta leikkaustapaa. Jotain leikattiinkin, sillä kun heräsin nukutuksesta oli molemmissa reisissä selkään asti ulottuvat leikkaushaavat.
Jälkeenpäin ei kerrottu mistään mullistavasta lääketieteellisestä edistysaskeleesta kohdallani, mutta jotain jänteiden ja lihasten yhdistämistä ja katkaisemista operaatio koski. Onnistui se kuitenkin niin, että jälkeen olen pystynyt seisomaan aivan suorassa jonkinlaisessa huterassa tasapainossa - joskin tukisidosten ja kainalosauvojen avulla. Toimenpiteen jälkeen huomasin, että nyt onnistuu uintikin.,joka ennen oli ollut vaikeaa.Minulla, niin kuin useimmilla samoin halvautuneilla, oli nilkka vääntynyt ulkosyrjä-askellukseen. Viimeinen toimenpide oli nilkan manipulaatio. Nilkka äännettiin väkisin oikeaan asentoon ja kipsattiin. Siitä toivuin Säätiöllä vaihteeksi pikku huoneessa, jossa oli kaverinani, kukas muuten kun Antti A! Aika kului jutellessa, tapellessa ja askaroidessa niin kuin pojilla konsanaan.
