POLIOTARINOITA
Nuorukainen sairastuu, kuntoutuu ja aikuistuukin
Toinen elämäni alkoi heinäkuussa 1950. Olin viettänyt kesälomaa Ruovedellä juhannuksesta asti ja palannut takaisin kaupunkiin isäni liikkeeseen töihin. Oli heinäkuun 17. päivä kun olin taas pyörällä asioilla kaupungilla. Aloin tuntea oloni kuumeiseksi. Palattuani takaisin lähettikierrokselta kerroin oireistani isälleni. Hän passitti minut kotiin.
Seuraavana päivänä olin edelleen kuumeinen ja jalkojani oli alkanut särkeä. Tutkin lääkärikirjaa ja kuvittelin sen olevan jotain lihasreumatismia. Yrittäessäni seuraavana aamuna nousta sängystä totesin, että jalkani olivat aivan voimattomat. Jouduin menemään vaivalloisesti konttaamalla vessaan. Soitin isälleni ja kerroin tilanteen. Äitini ja sisareni olivat silloin vielä Ruovedellä kesälomalla. Isäni soitti hetken kuluttua ja käski pysyä makuulla liikkumattomana kunnes hän tulisi kotiin. Isä oli soittanut tuttavalle lääkärille, joka oli heti epäillyt syyksi poliota.
Isäni kantoi minut autoon ja vei Aurooran sairaalaan. Siellä otettiin aluksi selkäydinpunktio, joka oli aika traumaattinen kokemus. Laitettiin tyyny vatsan ja reisien väliin ja hoitajat pitivät käsivarsista kiinni kun näytteenottoneula työnnettiin selkäytimeen. Kaksi viikkoa jouduin olemaan eristyksessä liikkumattomana. Sitten tuli siirto toiselle osastolle ja aloitettiin vähitellen kuntoutus.
Kuntoutuksen alku oli tuskallista, kun minut nostettiin "fordin" varaan seisomaan. Polvet eivät pitäneet ollenkaan ja jänteet olivat kireät. Kuntoni alkoi kuitenkin asteittain kohentua niin, että noin kuukauden kuluttua Invalidisäätiölle siirtymisen jälkeen pystyin jo liikkumaan omatoimisesti kyynärsauvojen ja tukisidosten varassa. Säätiöllä kuntoutus jatkui seuraavat 3½ kuukautta jouluun saakka.Omaiset ja vanhat kaverit kävivät säännöllisesti vierailemassa. Potilastovereista löytyi uusia ja mielenkiintoisia tuttavuuksia, ikätovereista sotainvalideihin saakka. Viihdyinkin siellä yllättävän hyvin. Olin aluksi majoitettu itseäni nuorempien kanssa samaan huoneeseen, mutta myöhemmin sain siirron aikuisten huoneeseen, mikä tietysti nostatti nuorukaisen itsetuntoa. Sain kuunnella tarinoita merimiesjutuista sotajuttuihin saakka ja kaikkea siltä väliltä. Sairaalakokemusten myötä ehkä aikuistuinkin tavallista varhemmin. Lueskelin paljon ja kirjasto olikin ahkerassa käytössä. Elokuviakin pääsimme katsomaan silloin tällöin juhlasaliin.
Syksy alkoi olla lopuillaan, kun pääsin kotiin. Jatkoin kotona kuntoutusta yksityisen jumpparin tukemana. Kävin myös Säätiöllä edelleen vesijumpassa. Seuraavan kesän vietin Ruovedellä, jossa kuntoilin mm. uimalla. Pystyin ajamaan polkupyörälläkin tasamaalla. Mielessäni eli koko ajan usko parantumisesta, mikä kuitenkin tuntui vain hidastuvan ja etääntyvän. Aika parantaa haavat, kuten sanotaan. Niinpä aloin vähitellen tottua uuteen olotilaani.
