POLIOTARINOITA
Jatkosota ja koulun pommittaminen
Koulunkäynnin aloitin syksyllä 1941 jatkosodan alettua edellisenä kesänä. Kotini oli Lapinlahdenkadulla vastapäätä koulua. Sodan todellisuuden sain kokea toistuvina ilmahälytyksinä, joita seurasi usein pommien räjähdyksiä ja ilmatorjuntatykkien pauketta. Pommisuojaan jouduimme usein menemään kesken koulutunnin. Välillä oli kuitenkin pitkiäkin rauhallisia ajanjaksoja. Silloin kävimme kavereiden kanssa tutkimassa läheiselle Leppäsuolle rakennettuja sirpalesuojia ja leikkimään Pum-sotaa, joksi sitä kutsuimme. Leikit ja pelit myötäilivät ajan henkeä.
Ajankuvaan liittyi myös erilaiset talkoot ja keräykset. Talvisin oli mottitalkoita ja loma-aikoina keräsimme mm. männynkäpyjä autojen puukaasuttimia varten, metalliromua, kumia, lumppuja yms. sekä kesäaikana tietysti marjoja, sieniä ja esimerkiksi voikukanjuuria kahvinkorviketta varten. Muurahaisenmunat kuuluivat myös keräilyn piiriin lääketeollisuutta varten. Olimme saaneet koulusta vihkot, joihin merkittiin keräilyn tulokset.
Heinätöissä vankien matkassa
Kesällä 1942 lähdin isäni kanssa Ruovedelle naapuritaloon heinätöihin. Silloinhan oli kova pula miestyövoimasta, ja kaikkia kynnelle kykeneviä oli pyydetty apuun. Lähdimme junalla matkaan ja saavuimme puolilta öin Vilppulaan monien matkalla sattuneiden viivytysten jälkeen. Jatkoyhteyttä Ruovedelle ei tietenkään siihen aikaan yöstä enää ollut. Linja-autot kulkivat muutenkin satunnaisesti kalustopulasta johtuen.
Asemalta oli sattumalta lähdössä armeijan kuorma-auto viemään Ruovedelle venäläisiä sotavankeja maataloustöihin. Pääsimmekin mukaan kyytiin. Siitä muodostui 8-vuotiaalle jännittävä matka, josta riitti kertomista kavereille. Matkasimme lavalla yön pimeydessä vankien ja suomalaisen vartijasotilaan seurassa. Vankeja näin myöhemminkin töissä pelloilla ja kävelemässä tiellä. Hehän saivat liikkua vapaasti lähitienoilla. Olivathan olot heillä paremmat kuin vankileirillä.
Koulu pommitettiin
Mieleenpainuvin ja pelottavin tapaus sattui itselleni kuitenkin tammikuun lopulla 1944, kun venäläiset aloittivat Helsingin suurpommitukset. Olimme illalla juuri nukkumaan menossa kun sireenit alkoivat ulvoa. Oli lähdettävä taas pommisuojaan talomme kellariin, joka oli varustettu pitkillä penkeillä ja parruista tehdyillä tukirakenteilla. Olimme istuneet siellä jo jonkin aikaa, kun yht´äkkiä kuului valtava räjähdys. Valot sammuivat ja kellari täyttyi pölypilvestä niin, että oli vaikea hengittää. Kuului naisten ja lasten huutoa.
Luulimme ensin pommin osuneen kotitaloomme, kunnes jonkin ajan kuluttua asuinkorttelimme väestönsuojeluvalvoja tuli rauhoittelemaan ja kertomaan, että pommi oli osunut vastapäätä olevaan kouluun. Joskus aamuyöllä tuli sitten vihdoin "vaara-ohi"-merkki ja pääsimme takaisin kotiin. Näky, jonka siellä kohtasimme oli lohduton. Kaikki ikkunat olivat ilmanpaineen lennättäminä sirpaleina ympäri huoneita. Lisäksi pakkasilma oli levinnyt avoimista ikkunoista sisälle, olihan keskitalvi. Äitimme järjesti meille lapsille makuusijat loppuyöksi kylpyhuoneeseen. Koulunkäyntini keskeytyi toistaiseksi. ´
Isäni, joka oli kotiutettu sotasairaalasta Seinäjoelta syksyllä 1943, vei meidät seuraavana päivänä evakkoon kesäpaikkaamme Sipooseen. Olomme siellä osoittautui kuitenkin yhtä turvattomaksi johtuen kylmyydestä ja pommiuhasta. Venäläiset eivät onnistuneet pudottamaan Helsinkiin kuin n.5% pommeistaan, kiitos Helsingin tehokkaan ilmapuolustuksen. Loput pommit he pudottivat pitkin rannikkoa, minkä mekin jouduimme siellä toteamaan.
Seuraava evakkopaikkamme oli taas Ruovesi. Siellä pääsin jatkamaan kesketynyttä koulunkäyntiä. Joskus näimme sielläkin venäläisiä pommikoneita lentävän korkealla taivaalla. Kävivät pommittamassa Haapamäkeä, joka oli siihen aikaan tärkeä risteysasema.
