POLIOTARINOITA
Stadin kundin tarina
Stadin kundi seisoo tummissa verkkareissa nojapuiden välissä.
Lapsuus ja talvisota
Ensimmäinen elämäni alkoi vuonna 1935, kun toukokuun 19. päivänä aamulla kukonlaulun aikaan päästin ensimmäiset kiekaisuni. Kukonlaulua ei kylläkään suuremmin Helsingin keskustassa kuulunut. Synnyinkotini, jonne minut Boijen sairaalasta kiikutettiin, sijaitsi Eerikinkadulla. Sieltä ei minulla luonnollisesti ole mitään mielikuvia, olinhan vielä kovin nuori.
Vasta kun olimme jonkin ajan kuluttua muuttaneet Lapinlahdenkadulle, alkaa muistini vähitellen palautua. Leikit lähipuiston hiekkalaatikolla, käynnit äitini kanssa Hiekkarannalla ja hautausmaalla sekä isäni liikkeessä Malminkadulla. Myös setäni oli isän fimassa töissä autonkuljettajana. Voin vieläkin aistia savunhajun, jonka höyryveturi pölläytti tavarajunan alittaessa Lapinlahdenkadun sillan. Raitiovaunut kolistelullaan ja jarrujen kirskunnallaan ovat myös jättäneet pysyvän äänijäljen muistiini noilta varhaisvuosiltani.
Talvisodan puhjettua syksyllä 1939 alkoi kaupungissa yleinen evakuointi. Ilmahälytyssireenien ulvonta ja pommien räjähdykset kuulostivat pelottavilta lapsen korvissa. Isäni veikin mummoni, äitini, edellisenä keväänä syntyneen sisareni ja minut evakkoon kesäpaikkaamme Sipooseen ja sieltä jonkin ajan kuluttua Ruovedelle.
Vuosikausia kylmillään ollut pirtti, joka oli ollut suvulla vain kesäkäytössä, tarjosi kyllä rauhaa mutta muuten alkeelliset olosuhteet. Juomaveden oli äitini joutunut hakemaan parinsadan metrin päästä naapuritalon navetasta lumeen tehtyä polkua pitkin. Pesuvedet sulatettiin lumesta. Kovimpien pakkasöiden jälkeen oli vesiämpärin pinnassa jääkerros pakkasen hiipiessä yön aikana tupaan kaikista mahdollisista raoista. Olimme kuitenkin selvinneet terveinä noissa ankeissa oloissa siihen asti kun maaliskuussa sota loppui ja pääsimme takaisin kotiin Helsinkiin.
