POLIOTARINOITA
Ihmissuhteista ja seurusteluista
Kokemuksesta uskallan sanoa, että mitä vaikeampi vamma, sitä vaikeampaa on hyvien seurustelukumppanien ja etenkin vakinaisen elämänkumppanin löytäminen muiden kuin toisten vammaisten parissa. Vammainen, joka muuta väittää, on joko kasvanut tynnyrissä suojassa maailman ja ihmisten raadollisuudelta tai sitten hän pystyy onnistuneesti sulkemaan silmänsä ikäviltä asioilta.
Tilapäisiä kumppaneita toki löytyy. On aina ihmisiä, jotka silkasta uteliaisuudesta haluavat kokeilla, miltä tuntuu seurustella vammaisenkin kanssa. Itselläni on ollut poikaystäviä, jotka ovat ihan suoraan sanoneet, että muuten olet ihan ok, mutta tuo vamma. On pelätty, että pidemmän päälle ei kestä sitä, että joutuu auttamaan toista tavallista enemmän; on harmiteltu, ettei kanssani voi juhliakaan kunnolla, kun en voi tanssia ja myöskin on häpeilty sitä, miten kaverit ja sukulaiset suhtautuvat vammaan.
Se, ettei pääse normaalisti liikkumaan ja tutustumaan uusiin ihmisiin, vaikeuttaa tietenkin myös paljon sopivan kumppanin löytämistä. Kasvatus, oma minä-kuva ja itsetunto vaikuttavat nekin osaltaan kykyyn solmia ihmissuhteita. Jos ei arvosta itseään, tuskin toisetkaan siihen pystyvät.Pitkä ja kivinen tie oli minunkin kuljettava tällä saralla. Murrosikäisenä olin aika tietämätön ja vakuuttunut siitä, että seksin harrastamiseen täytyy ehdottomasti olla terveet jalat. Lisäksi kun kotitaloustunnilla huomasin miehen paidan oikeaoppisen silittämisen olevan minulle kovin vaikeaa, arvelin, etten koskaan voisi perustaa perhettä, koska en pysty edes miehen paitaa kunnolla silittämään. Kotona olin oppinut, että nainen tekee aina naisten työt ja mies miesten työt.
Nämä uskomukset karisivat kyllä aikaa myöten ja seurustelukumppaneitakin löytyi, mutta monta karvasta pettymystä sai kokea, ennen kuin se oikea sattui kohdalle. Monen vuoden ajan elin hyvin yksinäistä elämää, johon kuului opiskelun ja työn lisäksi vain jokunen hyvä ystävä, lyhytaikaisia ja epätyydyttäviä seurustelusuhteita sekä välillä aika runsastakin alkoholin käyttöä yrittäessäni hukuttaa pahaa oloani viinaan.Unelmien prinssi löytyi kuin löytyikin
80-luvun alussa tapasin nykyisen mieheni. Hän kuuluu niihin harvinaisiin ns. "terveisiin" ihmisiin, joilla ei ole minkäänlaisia ennakkoluuloja toisen ihmisen ulkoiseen olemukseen esim. vammaan nähden. Tässä suhteessa minulla on aina ollut tuntosarvet pitkällä ja olen hyvin herkästi vaistonnut pienimmätkin ennakkoluulot, mutta hänen kanssaan kaikki tuntui heti luontevalta.
Asuimme aluksi pari vuotta avoliitossa ennen kuin päätimme mennä naimisiin. Mieheni oli jo kotonaan oppinut tekemään kaikki taloustyöt, jotka ruuan laittoa myöten sujuivatkin häneltä paljon paremmin kuin minulta. Niinpä käytännön elämäni helpottui tuntuvasti, mutta ennen kaikkea minulla oli vihdoinkin onnellinen ja tyydyttävä ihmissuhde.Vaikka menimmekin naimisiin melko myöhäisellä iällä, olisimme silti ehtineet hankkia lapsiakin. Keskustelimme tästä ja teimme tietoisen päätöksen, että lapsia ei hankita. Mieheni oli 9-lapsisen perheen jäsenenä saanut mielestään jo oman annoksensa perhe-elämän riemuista ja itse arvelin, että minulla oli ihan tarpeeksi työtä huolehtia itsestäni. Ja hyvin olemme kahdestaankin viihtyneet.
Mieheni on käytännön ihminen ja käynyt vain kansakoulun. Tämä ei minulle ole koskaan ollut mikään ongelma. Päinvastoin, en olisi edes halunnut mitään oppinutta teoreetikkoa vierelleni nyhjäämään. Meillä on kuitenkin niin paljon yhteistä. Olemme lähes samanikäisiä, kotoisin maalta samoilta seuduilta ja meillä on hyvin samantapainen arvomaailma ja elämänasenne. Huumoria ja leikkimieltä viljellään runsaasti. Ehkä siksi, ettei meillä ole lapsia, olemme onnistuneet säilyttämään oman "lapsellisuutemme". Mieheni suoriutuu hienosti kaikista niin naisten kuin miestenkin käytännön töistä. Ihailen ja arvostan näitä hänen taitojaan ja hän puolestaan arvostaa minun teoriataitojani ja koulutustani. Yhdessä olemme olleet yksikkö, jolta on löytynyt tietoa ja taitoa joka lähtöön.Aluksi asuimme minun vuokra-asunnossani palvelutalossa, mutta aloimme pikku hiljaa säästää omaa asuntoa varten. 80-luvun lopulla pääsimmekin muuttamaan tähän nykyiseen kotiimme, kolmioon kerrostalon ylimpään kerrokseen. Meillä on mukavasti tilaa, 80 neliömetriä kahdelle hengelle. Ostimme asunnon jo rakennusvaiheessa, joten siihen saatiin helposti ja edullisesti tehtyä kaikki vammani silloin edellyttämät muutostyöt.
Perheyritys
Vuosien mittaan alkoi kuntoni postpolio-oireiden vuoksi heikentyä ja etenkin työmatkat tulivat liian raskaiksi, joten työssäkäynti kodin ulkopuolella piti lopettaa. Miehelläni oli oma maalausliike ja otin hoitaakseni hänen yrityksensä koko toimistopuolen kirjanpitoineen, palkanmaksuineen, kaikkineen. Siinä oli hommaa riittämiin, mutta sain tehdä töitä kotona, mikä oli tietenkin helpompaa. Siinä samalla tuli opeteltua tietokoneen käyttö.
Vuosia elimme työntäyteistä täyttä elämää ja ehdimme vähän matkustellakin. Matkoilla miehelläni oli sellainen periaate, että menemme sinne minne muutkin. Esimerkiksi Kreetalla hän kantoi minua reppuselässä siellä, mihin ei pyörätuolilla päässyt. Pysyimme hyvin muun matkaseurueen mukana jopa Knossoksen raunioilla, jotka koluttiin ihan pohjakerroksia myöten.
