POLIOTARINOITA
Avokuntoutusta kotona
En tiedä kuinka kauan eristyshoito kesti, mutta kun olin taas kotona, olin vielä niin heikossa kunnossa, että saatoin vain istua nojatuoliin tuettuna. Kädetkään ei liikkuneet, joten en pystynyt itse edes syömään. Mitään kuntoutuslaitospaikkaa ei silloin vielä järjestynyt, vaan vanhempani kuntouttivat minua aluksi itse kaikilla konsteilla, joita saivat tietoonsa. Minulle laitettiin silkkilakana, että pystyin paremmin liikuttelemaan jalkojani. Myös amme ostettiin, koska vanhempani kuulivat, että suolakylvyt tekisivät hyvää. Ostettiin myös lämpötyyny ja hieromakone. Isä laittoi katosta roikkumaan jonkinlaiset kumihihnat, joiden avulla saattoi voimistella jalkoja. Samalta kylältä löytyi hieroja, joka pystyi antamaan sähköhoitoja, joten niitäkin annettiin, vaikka se oli hyvin epämiellyttävää. Ja parilla ihmeparantajallakin käytiin.
Aloin toipua aika hyvin tässä kotikuntoutuksessa. Pystyin jo seisomaan tukea vasten, ja kun isä teki pahvista jonkinlaisen tukiholkin toiseen jalkaan, pääsin vähän kävelemäänkin tukea vasten. Mutta lopulta oikean polven takajänne lyheni niin, ettei jalka pysynyt suorassa eikä kävely onnistunut. Aloinkin liikkua konttaamalla ja muutenkin kehitin ajan kanssa kaikenlaisia vippaskonsteja erilaisiin toimintoihin. Toisaalta oli hyväkin, etten tuossa vaiheessa päässyt kävelemään esim. tukisidoksilla, sillä konttaaminen vahvisti selkää ja piti selkärangan suorassa eikä minulle päässyt kehittymään skolioosia.
Jonkinlaista kuntoutushoitoa sain vähän aikaa lähikunnassa olevassa sairaalassa. Siellä yöt piti nukkua ikäväntuntuiset rautalastat jaloissa. Ne annettiin kotiinkin mukaan ja niistä käytiin vanhempien kanssa monta taistelua, kun en olisi tykännyt niitä pitää. Välillä tuntui, että elämä oli kotonakin ollessa yhtä ainoaa kuntoutusta. Muistelen, että toivoa täydellisestä parantumisesta pidettiin aika kauan yllä.
Lopulta pääsin sitten kuntoutushoitoon Helsinkiin, ensin Kirurgiseen sairaalaan ja sitten Invalidisäätiölle ja Käpylän kuntoutuslaitokseen. Siitä alkaen aina murrosikään asti olin useita kertoja, välillä pitkiäkin aikoja Helsingissä joko sairaalahoidossa leikkauksissa ja kipsattuna pakolliseen vuodelepoon tai kuntoutuksessa.
Petolliset ja pelättävät poliklinikkakäynnit InvalidisäätiölläLisäksi piti joka kevät käydä Helsingissä Invalidisäätiöllä tarkastuksissa. Menomatka oli joka kerta yhtä kauhea. Pelkäsin, että joutuisin jäämään taas sairaalaan. Koskaan ei tiennyt etukäteen ottavatko sisään vai ei. Itku tuli kun Helsingin maisemat alkoivat lähestyä. Vieläkin tulee paha olo aina kun on menossa Helsinkiin. Hoin koko matkan vanhemmille, että ettehän jätä sinne sairaalaan. Mutta kovin usein kävi niin, että poliklinikalla lääkärin vastaanotolta hoitaja tuli hakemaan suoraan sairaalan osastolle, enkä saanut edes tilaisuutta hyvästellä vanhempiani. Ne olivat kaikkein pahimpia hetkiä.
Nuo toistuvat "hylkäämisen" tunteet ja ainainen koti-ikävä. Monet yöt siinä itki ikävissään ja muistan vain yhden hoitajan, joka tuli minua kerran lohduttamaan. Muuten oltiin itkemisestä suorastaan vihaisia. Pitkän matkan vuoksi vanhemmat eivät päässeet koskaan edes katsomaan minua ja niinpä vierastunnit olivat tosi vaikeita, kun monilla muilla lapsilla kävi vieraita. Ainoa yhteydenpito kotiin oli kirjeiden kirjoittaminen ja äidin lähettämät paketit.
Olihan ne hoidotkin välillä kivuliaita ja eetterillä nukuttamiset todella inhottavia. Siinä kyllä sai elinikäisen kammon sairaaloita, lääkäreitä, hoitajia ja kaikkea pistämistä ja hoitoa kohtaan. Ja siihen aikaan oli vielä tapana, ettei lapselle koskaan kerrottu eikä selitetty, mitä hänelle tehdään. Mutta lapsi on kyllä ihmeen sopeutuvainen omaan sairauteensa ja vammautumiseensa nähden. Itselle tuntui silloin kaikkein pahimmalta nuo jatkuvat kotoa poissaolot ja hylätyksi tulemisen tunteet.
Käpylässä mukavinta
Parhaimmat muistot ovat Käpylän kuntoutuslaitokselta. Siellä oli paljon samanikäisiä kavereita ja sai käyttää omia vaatteita ja liikkua melko vapaasti sekä laitoksessa että myös sen lähitienoolla.
Kaikkien hoitojen ja kuntoutusten tuloksena pääsin lopulta siihen kuntoon, että murrosikään tullessa saatoin aika sujuvasti kävellä kyynärsauvoilla ilman tukisidoksia ja jaloissa tavalliset kaupan kengät, joista toinen kylläkin liian iso ja toinen liian pieni jalkojen kokoerosta johtuen.
Minun "ihmekävelyni" täysin halvaantuneilla jaloilla ja heikoilla käsien ja vartalon lihaksilla oli lääkärien mielestä käsittämätöntä, eikä sellainen onnistuisikaan ilman tuntoaistia, joka poliossa kyllä säilyy. Liikkumista voi verrata lähinnä nuoralla kävelyyn.
