POLIOTARINOITA
Isän tytöstä äidin hoiviin
Ennen sairastumistani olin ehdottomasti isän tyttö".Isän mukana oli paljon hauskempaa ja mielenkiintoisempaa kulkea kuin pysytellä kotona äidin helmoissa. Sairastuminen kuitenkin ikään kuin katkaisi minulta välit isään. Tokihan isä yritti mahdollisuuksien mukaan ottaa minua mukaan, antoi esim. kyytiä moottoripyöränsä tankin päällä, kun tykkäsin vauhdista. Mutta enimmäkseen olin sitten äidin hoivissa. Ja liikkeelle lähdettiin useimmiten koko perheen kanssa.
Vanhempani panostivat paljon minun kuntouttamiseeni ja ylläpitivät paranemisen toiveita. Siksi tunsin usein syyllisyyttä siitä, etten parantunutkaan ja olin heille niin suurena rasituksena. Pyrin kompensoimaan sitä olemalla mahdollisimman omatoiminen ja kiltti. Äitienpäivät olivat kauhea stressi, kun katsoin, että oli minun henkilökohtainen velvollisuuteni huolehtia, että äiti sai kahvit sänkyyn sekä kunnon lahjan ja kukkasen. Yritin myös kovasti auttaa äitiä parhaan kykyni mukaan. Konttasin harjan kanssa lakaisemassa lattioita ja kontillani petasin usein koko perheen vuoteet. Pidin myös tärkeänä pärjätä koulussa mahdollisimman hyvin, koska tiesin vanhempieni arvostavan koulunkäyntiä. Toivoin, että voisivat edes jossain suhteessa olla minusta ylpeitä.
Kuntoutumisjaksot etäännyttivät kodista
Pitkät poissaolot kotoa sairaala- ja kuntoutushoidoissa etäännyttivät minua kuitenkin vanhemmistani ja kodistani. Minulla oli muitakin "kasvattajia" kuin vanhempani. Se vieraannutti entisestään kodista ja tunsin olevani erilainen kuin sisarukseni - muunkin kuin vamman suhteen. Olihan jo kokemusmaailmani muodostunut paljon laajemmaksi kuin heillä. Muuten välit sisaruksiin olivat mielestäni varsin normaalit. Koska olin vanhin ja pärjäsin koulussa hyvin, olin heille arvostettu isosisko. Ehkä sairastumiseni vaikutti sisaruksiini niin päin, että etenkin äitini alkoi suhtautua heihin vähän ylisuojelevasti, ettei heille vain sattuisi mitään.
Kyläläiset syyllistivät
Sukulaisten ja tuttavien taholta tuli tietenkin erilaisia reaktioita. Jotkut tukivat ja rohkaisivat vanhempiani, mutta valitettavan paljon oli myös negatiivista suhtautumista. Silloin kun sairastuin niin ihmiset syyllistivät etenkin äitiäni. Tätä hän on aina katkerana muistellut. Koska silloin ei oikein tarkkaan tiedetty, mistä se polio oikein tulee. Usein ajateltiin syynä olevan, että lasta on hoidettu huonosti. Välillä minusta tuntui, että äiti jotenkin häpesikin minua tai ainakin sitä, että hänen lapsensa oli vammainen. Koki minut siis ikään kuin merkkinä omasta epäonnistumisestaan.
Jotkut sanoivat minulle, että sairastumiseni johtui siitä, kun olin ollut niin tuhma. ja Jumala on rankaissut minua. Ja silloin kun satuin olemaan jossain tavallisessa lastentaudissa, oli kuumetta ja oksentelua, niin kuulin sukulaisten usein päivittelevän, että "nyt se kuolee ja olisihan se parempi, että Luoja korjaisi pois".
Muistan myös kuinka naapuri sanoi kerran vanhemmilleni minun kuulteni, että mitä te tuota tyttöä viitsitte hyysätä, laittakaa se johonkin laitokseen ja tehkää uusi tyttö. Kun siskoni sitten syntyi, ihmiset sanoivat äidille, että hoida tätä nyt vähän paremmin, ettei käy niin kuin tuolle toiselle. Itse olin onnellinen pikkusiskostani. Ajattelin, että on se hyvä, kun vanhemmillani on nyt tervekin tyttö.
Kannustusta opintielle
Sitäkään ihmiset eivät voineet ymmärtää, että minua koulutettiin. Heidän mielestään se oli aivan turhaa. Onneksi vanhempani olivat asiasta eri mieltä. He kannustivat ja tukivat minua koulunkäynnissä ja pyrkimyksissäni omatoimisuuteen kaikin mahdollisin tavoin. Ei sen kummemmin hemmoteltu eikä passattu, vaan sanottiin usein, että pystyt kyllä tuon itsekin tekemään.
Nykyään kun minun on vaikea nielaista kokonaisena pientäkään tablettia, katson edesmenneen isäni kuvaa ja kuulen hänen sanovan: "tuollainen pikku tabletti, kyllähän se nyt menee ihan helposti" ja niin se sitten meneekin. Isän huoleton ja kannustava lausahdus "kyllähän sinä nyt tuosta selviät" kantaa minua edelleenkin eteenpäin hankalien tilanteiden tullessa eteen.
