POLIOTARINOITA
Lukeminen viihdytti
Kun en sairastumisen jälkeen enää päässyt juoksentelemaan pitkin kyliä, suuntasin energiani henkisempiin harrastuksiin eli opettelin lukemaan. Noin 5-vuotiaana luin ensimmäisen kirjani, joka oli Liisa Ihmemaassa, eikä siinä ollut edes kuvia. Isä toi sen minulle tuliaisena markkinoilta. Lukeminen olikin hyvää ajankulua pitkinä sairaalajaksoina.
Luin sairaalassa ennen kouluun menoa iltaisin toisten lasten jo nukkuessa pelottavia Grimmin satuja isosta, lähes omakokoisestani kirjasta. Kouluun mennessä luin aapisen läpi heti ensimmäisen koulupäivän iltana. Koulun kirjasto käytiin äkkiä läpi ja äiti kantoi minulle lisää kirjoja kunnan kirjastosta. Käpylän kuntoutuslaitoksella ennätin 8-vuotiaana aika pian lukea koko laitoksen kirjaston lastenkirjat ja siirryin aikuisten kirjoihin. Mutta kun hoitajatäti tapasi minut lukemassa Sinuhe Egyptiläistä, hän takavarikoi sen kiireesti ja alkoi sensuroida lukemisiani.
Odotin kovasti kouluun pääsyä, mutta kouluikään tullessani kunnan taholta ilmoitettiinkin, että tavallisessa koulussa minusta olisi liikaa vaivaa ja ehdotettiin ensin oppivelvollisuudesta vapautusta ja sitten Ruskeasuon eli Raajarikkoisten lasten koulua Helsingissä. Ajatus, että pitäisi taas olla pitkät ajat pois kotoa kauhistutti. Vielä ajattelin, että vaikka raajani eivät toimikaan kunnolla, eivät ne sentään rikki ole. Sekin tuli mieleen, että jospa ne siellä sitten rikotaan vaikka.
Kiltti ja vaivaton kansakoululainen
Vanhempanikaan eivät halunneet lähettää minua niin kauas kotoa ja lopulta saimme tahtomme läpi. Kansakoulun alaluokan opettaja oli äidin ystävä ja hän sanoi, että tuo vain tyttö kouluun, kyllä hän huolehtii. Silloin en vielä päässyt ollenkaan kävelemään. Niinpä äiti vei minut kouluun polkupyörän tarakalla tai potkukelkassa, kantoi pulpettiin ja haki koulun päättyessä pois. Siihen aikaan meillä ei ollut vielä omaa autoa käytettävissä. Koska osasin jo lukea, niin opettaja olisi ottanut minut suoraan toiselle luokalle, mutta halusin itse aloittaa ihan alusta, ettei mikään menisi ohi.
Koulussa yritin olla mahdollisimman kiltisti. Istuin pulpetissani koko päivän, enkä uskaltanut pyytää opettajaa käyttämään minua edes vessassa, ettei minusta vain olisi vaivaa. Kerran tuli kuitenkin niin kova pissahätä, etten voinut muuta kuin purskahtaa itkuun, kun pelkäsin sanoa sitä opettajalle. Hän kuitenkin tuli kyselemään itkuni syytä ja kun se selvisi, hän kantoi minut vessaan ja käski jatkossa sanomaan, jos hätä tulee. En kuitenkaan tohtinut useinkaan ottaa sellaista riskiä, että vaivaisin häntä. Silloin kun minua alkoi janottaa, pyysin koulukavereita tuomaan kämmenkupilla minulle vähän vettä juoma-altaasta. Voimistelutunnille opettaja toki aina kantoi minut katselemaan seinän viereltä, kuinka toiset lapset leikkivät kivoja satuleikkejä. Yritin olla iloisen näköinen, koska heilläkin oli hauskaa, vaikka pahalta tuntui ja olisin kovasti itsekin halunnut mukaan.
Kuntoutukset erkaannuttivat koulutovereista
Kahden eka luokan aikana minulla oli paljonkin leikkikavereita. He keksivät lainata naapurissa olevasta osuuskaupasta maitokärryt, joilla he kuskasivat mukanaan ympäri kylää. Mutta sitten kun jouduin melkein vuodeksi Käpylän kuntoutuslaitokseen, vieraannuin aika lailla noista kavereistani ja kun palasin kouluun tukisidoksieni ja kainalosauvojeni kanssa, olin jo sen verran iso, etten enää olisi kehdannutkaan maitokärryillä ajella.
Halusin oikeastaan itse pitää etäisyyttä muihin "terveisiin" lapsiin. Ajattelin, että olen huono kaveri, kun en voi lähteä ulos tasavertaisesti heidän rientoihinsa. Ja jos he olisivatkin kanssani, niin säälistä korkeintaan. Vetäydyinkin aika eristyneeksi ja keskityin koulun käymiseen ja oman perheen parissa olemiseen. Paras ystäväni monien vuosien ajan oli oma koira. Ja olihan minulla 3 vuotta nuorempi veli ja 8 vuotta nuorempi sisko, joista oli kyllä seuraa.
Jatkuvat sairaalahoidot häiritsivät koulunkäyntiä niin, ettei kansakoulutodistukset olleet kovin kaksisia ja osan kansakoulusta jouduin suorittamaan sairaalassa, jossa opetus oli aika puutteellista. Siitä huolimatta kun kansakoulun neljänneltä luokalta alkoi koulukavereita siirtyä oppikouluun, minunkin alkoi tehdä mieleni sinne.
Siihen aikaan ajateltiin, että vammainen tyttö voi työskennellä korkeintaan ompelijana. Mutta en ollut mikään käsityöihminen eikä kädetkään olleet terveet. Niinpä ajattelin, että jotain muuta oli keksittävä. Koskaan ei tullut mieleenikään, että olisin vain jäänyt kotiin. Silläkin oli oma vaikutuksensa, että vaikka vanhempani eivät itse olleet käyneet mitään kouluja, he arvostivat kyllä kovasti kouluja käyneitä ihmisiä.
Oppikouluun odotellessa
Paikkakunnalla ei kuitenkaan vielä ollut oppikoulua, mutta tiesimme, että se rakennettaisiin parin vuoden päästä aivan kotimme läheisyyteen. Kävin vielä kansakoulussa viidennen luokan. Sitten äiti keksi kirjeopiston. Hän oli itse lukenut sen välityksellä kauppakoulua ja ajattelimme, että jospa minäkin voisin suorittaa oppikoulun ensimmäisen luokan sen kautta. Hän kirjoitti Kansanvalistusseuran kirjeopistoon ja sain kuin sainkin varmaan Suomen nuorimpana oikeuden opiskella kirjeopistossa.
Kun viidennen luokan päätyttyä palautin koulukirjani opettajalle kuten muutkin oppikouluun menijät ja ilmoitin etten enää tulisi syksyllä, niin opettaja tuhahti, että älä höpsi, tännehän sinä kuitenkin tulet. Ajattelin, että sittenpähän näet.Lähipiirissämme oli vain yksi keskikoulun käynyt henkilö, jolta sain vähän apua ruotsissa ja matematiikassa, mutta aika heikkoahan lapselle niiden opiskelu kirjeopistossa itsekseen oli. Sain kuitenkin aika hyvän todistuksen oppikoulun ensimmäisen luokan suorittamisesta ja sen kanssa äiti meni uuden keskikoulun rehtorin juttusille. Rehtori ylisti, ettei ole eläissään parempaa todistusta nähnyt ja ei muuta kuin kouluun vaan, suoraan toiselle luokalle. Tämä rehtori oli aina hyvin kannustava suhtautumisessaan minuun.
Tietenkin alku oli hankalaa. Joulutodistuksessa kielet olivat kuutosia. Mutta päätin tsempata oikein tosissani ja luin koko joululoman etenkin huonolle jäänyttä ruotsia ja kevättodistuksessa molemmat kielet olivatkin jo yhdeksikköjä ja muutenkin todistus oli hyvä.Naapurikaupungin lukiossa
Keskikoulu menikin niin hyvin, että minusta oli selvää jatkaa lukioon. Se oli toisella paikkakunnalla, naapurikaupungissa. Todistuksen perusteella pääsin sinne helposti, eikä sielläkään rehtori vastustanut vammaisen oppilaan kouluun ottamista. Silloin pääsin jo aika hyvin liikkumaan. Joka päivä isä kuljetti minua autollaan kouluun tuon 20 km matkan ja haki pois. Ainoa tuki koulunkäyntiin tai koulumatkoihin kaikkina noina vuosina kotikunnalta oli yksi 200 markan avustus.
Oli monia ihmisiä, läheisiä sukulaisiakin, jotka sanoivat suoraan vanhemmilleni, että mitä te tuota tyttöä kuskaatte ja koulutatte, eihän siitä koskaan mihinkään työhön ole. Isä sanoi aina, että ei sillä niin väliä, vaikkei töihin pystyisikään. Hänen mielestään koulunkäynti ei koskaan voi mennä hukkaan.
Kouluissa ei tehty mitään ihmeempiä erityisjärjestelyjä minua varten. Vain voimistelusta oli vapautus. Myöskään taululle ei tarvinnut mennä eikä nousta seisomaan vastatessa. Välitunnit sain olla sisällä. Jostain syystä minua ei koskaan pilkattu koulussa, ei alaluokillakaan. Ehkä se johtui siitä, etten ollut pihalla välituntien aikana.
Lukio, jota kävin oli suuri koulu monine rinnakkaisluokkineen ja usein sai vaihtaa luokkaa ja raahata painavaa koulukassia pitkiä käytäviä pitkin. Kun toiset lähtivät hyppytuntien aikana kaupungille, jouduin usein jäämään käytävälle seisoskelemaan koko tunniksi, kun ei ollut vapaita luokkia. Kukaan ei huomannut edes tuolia minulle tuoda ja ylpeyteni esti minua pyytämästä. Yritin vain mahdollisimman paljon sulautua joukkoon.
"Elähdyttävä elämäntehtävä"
Kerran eräs luokkatoverini lukiossa sai kuningasajatuksen ja totesi, että nyt hän tietää miksi vammaisia on olemassa; tietenkin muistuttamassa terveitä siitä, että osaavat arvostaa terveenä olemistaan. Ajattelin vähän sarkastisesti, että onpahan ainakin minun elämälläni jokin tarkoitus.
Yhtään hyvää kaveria minulla ei lukioaikana ollut eikä muutenkaan mitään mahdollisuuksia osallistua samanikäisten vapaa-ajan rientoihin. Murrosikä olikin hyvin ahdistavaa aikaa ja yritin keskittää energiani koulunkäyntiin, etten vaan tuottaisi vanhemmilleni pettymystä.
