POLIOTARINOITA
Psykologian opintoja Jyväskylässä
Ylioppilaaksi päästyäni minulle oli itsestään selvää, että lähtisin opiskelemaan. Ammatinvalinnanohjaaja suositteli lakia lukemaan, mutta se tuntui aika kuivalta aiheelta. Ajattelin myös, että miltä sekin näyttäisi, kun tuomaria kannettaisiin paikalleen. Johan siitä jo arvovaltakin kärsisi. Olin jo koulussa lukenut psykologiaa ja se kiinnosti. Laitoin hakemuksen Jyväskylän yliopistoon, kävin pääsykokeissa ja minut hyväksyttiin sinne psykologiaa opiskelemaan.
Edessä oli siis lähtö maailmalle. Mutta entäs liikkuminen? Olin kuullut käsinhallintalaitteista ja tiesin, että autoa voisi jaloistaankin vammainen ajaa. Rupesin pohjustamaan asiaa isälle, joka ensin suhtautui asiaan epäillen. Hänen oli kuitenkin vaikea uskoa, että pärjäisin niin paljon omillani. Autokouluun en voinut mennä, koska ei sikäläisillä autokouluilla ollut minulle sopivia laitteita ja niin minulle ostettiin pieni valkoinen automaattivaihteinen Morris Mini, johon Invalidisäätiöllä tehtiin käsinhallintalaitteet eli jarru ja kaasu kädelle. Ja autoverokin totta kai osattiin hakea takaisin. Isä hankki ajo-opetusluvan ja ryhtyi opettamaan minua. Samalla kun luin ylioppilaskirjoituksiin, opettelin ajamaan autoa ja sain ajokortin samana keväänä kun kirjoitin ylioppilaaksi.
Sitten piti vielä ratkaista asumisongelma. Onneksi Jyväskylässä asui tuttavaperhe, joka pystyi ottamaan minut vuokralle täysihoitoon, joten pääsin vähän pehmeämmin alkuun. Myöhemmin kun Jyväskylään rakennettiin ensimmäiset opiskelija-asunnot muutin sellaiseen. Mitään henkilökohtaista avustajaa ei ollut, vaan kaikki välttämätön apu oli aina erikseen bongattava kavereilta.
Jyväskylän yliopisto oli aika mahdoton liikuntaesteiselle. Psykologian laitoskin ja useimmat luentosalit olivat hissittömissä vanhoissa rakennuksissa monien hankalien portaiden takana. Laukun kantaminen oli raskasta sauvojen ja heikkojen käsivoimien kanssa, mutta ylpeys ei vieläkään sallinut vierailta paljon apua pyytää. Veltoissa jaloissani oli ihan tavalliset kaupan kengät eikä sauvoissa ollut edes jääpiikkejä. Yli puolet energiasta menikin jokapäiväisistä asioista selviämiseen. Kun toiset jännittivät tenttiä, niin minä jännitin, miten yleensä pääsen tenttipaikalle. Kun sain HuK-tutkinnon suoritettua, päätin luovuttaa ja aloin harkita muita vaihtoehtoja.Sosiaalityöntekijäksi Tampereelta
Hain ja pääsin Tampereen yliopistoon suorittamaan sosiaalityöntekijän ammattitutkintoa. Sain opiskelija-asunnon ja aikaisemmilla opinnoilla sain korvattua ison osan suorituksista. Vaikeaahan se käytännön elämä oli Tampereellakin ja pelkän kaveriavun turvin oli edelleenkin tultava toimeen. Luentoja oli ympäri kaupunkia ja tahti oli varsin kiivas ja kurssimainen.
Opiskeluuni kuului paljon käytännön työharjoittelujaksoja eri paikkakunnilla ja siinä oli tietenkin aina omat käytännön vaikeutensa ja järjestelynsä. Jo Jyväskylän opintoihin liittyen olin harjoittelemassa opettajana siellä samalla lapsi-invalidien koululla Helsingissä, jonne minua lapsena yritettiin laittaa oppilaaksi. Muita työharjoittelupaikkoja olivat mm. Jyväskylän nuorisoasema, Invalidisäätiön ammatinvalinnan-ohjaustoimisto sekä Helsingin ja Espoon sosiaalivirastot.
Vakisijaisena mielenterveyskeskuksessa
Sitten kävi tuuri, kun sain harjoittelupaikan Tampereen mielenterveyskeskuksesta, sillä sieltä minun työuranikin sitten urkeni. Pidin työstä ja olin siellä parina kesänä ensin harjoittelijana ja sitten minulle tarjottiin mahdollisuutta tehdä sosiaalityöntekijöiden sijaisuuksia. Suurella työpaikalla niitä riitti niin paljon kuin jaksoin tehdä. Tulin siihen tulokseen, että vakinaista virkaa en jaksaisi hoitaa ja niinpä päädyin työskentelemään lähes 15 vuoden ajan mielenterveyskeskuksen sosiaalityöntekijänä ns. vakisijaisena.
Sekä opiskellessa että työssä käydessä oli omalla autolla liikkuminen talviaikaan suuri ongelma, kun ei aina tiennyt pääseekö liukkauden vuoksi autosta pois tai päinvastoin. Liikkeelle lähtiessä oli usein aikamoista taiteilua sauvojen kanssa kiertää puhdistamassa autoa lumesta ja jäästä. Siihen aikaan ei kuljetuspalveluja myönnetty edes yhden matkan vertaa vammaiselle, jolla oli oma auto. Jos auto sattui menemään rikki, oli pakko mennä taksilla omalla kustannuksella, kun ei bussiakaan voinut käyttää.
Asumiseni helpottui kun pääsin muuttamaan pois ahtaasta opiskelija-asunnosta. Tampereelle rakennettiin 70-luvulla uusi invalidien palvelutalo ja alkuvuosina siellä oli myös muutama vuokra-asunto, joihin ei kuulunut palveluja. Pääsin ensimmäistä kertaa elämässäni asuntoon, jossa vammaisuus oli otettu huomioon. Se tuntui ylelliseltä, vaikka mitään apua en henkilökunnalta koskaan saanutkaan. Kaupassa käynnit ja raskaammat kotityöt oli hoidettava ystävien ja sukulaisten avulla edelleenkin.
