POLIOTARINOITA
Sairastuminen ja akuuttihoito
Oli ehkä alkusyksy vuonna 1951, kun olin isän kanssa mummolassa ja siellä päivän touhuissa alkoi jalkoja kovasti särkemään ja tuli muutenkin kovin huono olo, eikä jalat oikein kantaneet kunnolla. Isä toi minut kotiin ja joutui kantamaan autosta sisälle, koska jalat ei enää pitäneet. Konttasin kuitenkin siinä vielä yläkertaan katsomaan pikkuveljeä ja luultavasti hänkin sai siinä tartunnan, vaikkei sairastunutkaan.
Minut vietiin kunnanlääkärille, joka totesi, että lapsihalvaus on kyseessä ja eristykseen on saatava. Lähisairaaloissa ei kuitenkaan ollut heti mahdollisuutta järjestää eristystä, joten kotoa otettiin minua varten yksi huone siihen tarkoitukseen. Äidin piti hoitaa pikkuveljeäni, joten hän ei saanut olla kanssani missään kosketuksessa. Niinpä isä oli kanssani niin paljon kuin mahdollista ja terveyssisar kävi tekemässä vaativammat hoidot.
Olisi tietenkin pitänyt olla täydellisessä levossa, mutta kun kaverit tulivat ikkunan taakse huhuilemaan, että koska pääsen taas leikkimään, niin en malttanut olla linkkaamatta yhdellä jalalla ikkunaan heitä katsomaan eli jatkuvaa valvontaa ei niissä oloissa voitu järjestää. Jos hengityshalvaus olisi tullut, olisin todennäköisesti menehtynyt. Vanhemmilleni ei ollenkaan kerrottu, että sellainenkin olisi ollut mahdollista.
Eristyksissä kotona ja sairaalassa
Kotona olin eristyksissä noin viikon verran ennen kuin pääsin sairaalaan. Mitään polioepidemiaa ei sillä seudulla silloin ollut, joten siellä olin isossa 6-hengen huoneessa ihan yksin. Mikään paikka ei liikkunut, mutta pystyin kyllä puhumaan, nielemään ja hengittämään. Oli pelottavaa olla aivan yksin siinä isossa huoneessa; vanhempiani en nähnyt pitkiin aikoihin.
Kylvetykset olivat myös kamalia kokemuksia, kun upotettiin veteen niin, että kasvot vain olivat pinnalla. Kun ei voinut mitään paikkaa liikuttaa, tuntui että hukun. Ihme, etten saanut siitä "vesikauhua".
Sänky oli ikkunan vieressä ja katselin siitä ulos pilviä ja syksynkeltaisia puita ja ajattelin kaikkia kesken jääneitä puuhiani. Ehkä sen vuoksi muistan ne niin hyvin.
Selvästi muistan myös senkin hetken kun saatoin hihkaista, että "täti, täti minun pää nousee tyynystä" ja siitä alkoikin sitten hidas toipuminen halvauksista.
