POLIOTARINOITA
Yllättävää kateutta
Mehän kaikki tiedämme, kuinka sodan jälkeen maamme on kovalla työllä ja sisulla vaurastunut. Sosiaalinen lainsäädäntö on tuonut helpotusta, ihmisten vaikeisiin tilanteisiin. Me vammaisetkin olemme saaneet siitä osamme. Sitä en voi kuitenkaan ymmärtää, että jotkut voivat kadehtiakin meitä.
Eräällä kesälomamatkallani, kuin ajoin autolla Pohjois-Karjalassa hiljaisella tiellä, yllättäen poliisi pysäytti minut ja kysyi, että tulikohan ajettua hiukan ylinopeutta. Pelästyin kovasti ja nuhtelin itseäni, että kuinka saatoin olla niin huolimaton. Poliisi lohdutti, älkää nyt noin pelästykö, ylinopeus oli niin vähäinen, että tästä tulee korkeintaan rikesakko.
Kun he huomasivat vammaisuuteni, niin toinen poliisi perui puheensa ja sanoi, koska teillä vammaisilla on niin paljon etuisuuksia, niin nyt me annammekin teille tästä oikein kunnon sakot. Sanoin hänelle: ”Jos te todella kadehditte etuisuuksiamme, lupaan liittää iltarukoukseeni pyynnön teidän puolestanne, että pääsisitte nauttimaan näistä vammaisille kuuluvista etuisuuksista. Jos nyt jollain hokkus pokkus -konstilla voisimme vaihtaa osaamme, antaisin ilomielin etuisuuteni teille. Jos nyt sattuisi niin ikävästi, että näin tapahtuisi, toivoisin kuitenkin, ettei kukaan teidän mieltänne pahoittaisi.”
Lasten osoittaman myötätunto
Uudessa asuinympäristössäni lapset halusivat tietää, miksi kävelin niin hitaasti keppien kanssa. Kerroin heille hyvin avoimesti sairastumiseni. Tunsin kuinka he myötätuntoisesti reagoivat tilanteeseen ja ihmettelivät, että kuinka sinä voit olla aina niin iloinen, sehän oli niin ikävä juttu. Olihan se, mutta iloitsen sitä enemmän monista muista asioista ja ajattelen joskus, että voisihan olla elämässä vielä pahempaakin. Vakavan miettimisen jälkeen alle kouluikäinen poika sanoi: niin esimerkiksi aids.
