POLIOTARINOITA
Tasoitusmerkin tarina
Hymyä kyynelten läpi
Härkävaunuissa sairastuminen
Olen syntynyt Ilomantsin salomailla vuonna 1935, kuulun yhdeksän lapsen sarjan nuorempaan päähän. Talvisodan alkaessa jouduimme jättämään kotimme ja lähtemään evakkoon Savoon. Siltä ajalta en muista muita tapahtumia kuin hyvin ankean lähtötunnelman. Sodan jälkeen saimme palata takaisin omaan kotiin. Härkävaunuissa tapahtunut paluumatka ei ole myöskään koskaan unohtunut. Kolme matkustajaa sairastui matkan aikana, olin yksi heistä. Sairautemme todettiin polioksi.
Minulta halvaantuivat täysin molemmat alaraajat ja vartalon lihakset. Siitä sitten alkoi hyvin pitkäaikainen sairaalakierre. Ensin oman kunnan kulkutautisairaalaan ja sieltä Joensuun kaupungin sairaalan kautta Helsingin Diakonissalaitokselle. Siihen aikaan ei ollut sairaille ihmisille minkäänlaisia lakisääteisiä etuisuuksia eikä myöskään sopeutumisvalmennusta.
Diagonissalaitoksen kuri ja möröt
Diakonissalaitoksella oli niin kova kuri, että jos vähänkin jutteli päiväunien aikana tai illalla hyvin varhaisen nukkumaan menon jälkeen, joutui siitä rangaistukseksi pimeään komeroon mörköjen seuraan. Olin hyvin vilkas ja puhelias lapsi, jouduin kärsimään tämän rangaistuksen ja siitä jäi hyvin pitkäksi ajaksi herkkään sisimpääni ahdistava pimeyden pelko.
Invalidisäätiölle
Jatkosodan jälkeen jonkun vuoden kuluttua pääsin Invalidisäätiölle hoitoon. Sinne tullessani olin vielä jokseenkin liikuntakyvytön, mutta monien leikkausten ja muiden kuntoutushoitojen sekä apuvälineiden ansiosta pääsin siellä määrätyllä tavalla omille jaloilleni. Ensin kävelytelineen kanssa sitten kovalla työllä ja tuskalla kainalosauvoille ja edelleen kyynärsauvojen kanssa.
Vanha Kula
Peruskoulunkin pääsin aloittamaan tavallista myöhemmin Helsingissä silloisessa Raajarikkoisten lasten koulusäätiössä. Se oli sisäoppilaitos ja meidän piti itse huolehtia vuoroillamme huoneiden siivouksesta, astioiden tiskaamisesta, puulämmitteisen asuntolan puiden tuomisessa pitkän käytävän päästä halkolaatikosta oman huoneen uunin eteen.
Olimme kuuden hengen huoneessa ja minun lisäkseni siellä oli toinenkin yhtä vaikeavammainen. Neljä muuta paljon terveempää olivat hyvin närkästyneitä siitä, kun he joutuivat meidänkin puolesta hakemaan ne halot. Siitäkös me kaksi sisuunnuimme. Me hankimme huovan palaset ja salaa yön pimeydessä konttasimme ilman apuvälineitä pitkin käytävää halkolaatikolle ja toimme sitten huopiemme päällä halot vuorollamme uunin eteen. Olimme ylpeitä, että kyllä me teemme meille kuuluvat tehtävät siinä kuin te muutkin. Jälkeenpäin en ole muistellut millään katkeruudella näitä aikoja ja tehtäviä. Sieltä sai hyvät lähtöeväät elämän tuleville koetuksille.
Olimme sisupartiolaisia, paraatimarsseissa oli apuvälineenämme kuorma-auto. Vappuisin eräs Piekkolan lihafirma vei kuorma-autoilla vappuajelulle ympäri kaupunkia. Eikä sekään niin kovasti häirinnyt, vaikka jotkut huutelivat katujen varsilta: Hei katsokaa, noita viedään teurastamoon.
