POLIOTARINOITA
Pulkkahiihtoa
Jo lapsena harrastin pulkalla hiihtämistä, muutenhan en olisi voinut talvella ulkoillakaan, kun ei sitä tumput suorina liikkumatta olisi tarjennut kovin kauan ulkoilla. Myöskin sisimmässäni tunsin, että minussa olisi ollut paljon enemmän energiaa sisällä kuin mitä voin käyttää. Kun kuulin esimerkiksi musiikkia, tuntui aivan kuin minussa olisi virrannut sellainen ihmeellinen voima sisällä. Olisin halunnut tanssia, liikkua paljon enemmän, mutta koska se ei ollut mahdollista, se teki joskus hyvin kipeää.
Riemullani ei ollut sitten rajoja, kun pääsin talvisin pulkan ja pikku keppien kanssa hiihtelemään. Olin usein innokkaasti menossa, ja kun toiset ihmettelivät, kuinka intoa noin paljon riittää, vastasin heille, että harjoittelen olympialaisia varten. Enhän silloin kuitenkaan aavistanut, että tulevaisuudessa tullaan pitämään vammaisten olympialaisia oikeastaan paralympialaisiksi niitä nykyisin sanotaan.
Jääratakelkka ja soutuvene
Näin kuitenkin tuli käymään, että pulkka vaihtui hienompaan jääratakelkkaan, missä oli pikaluistimen terät alla ja siinäkin matka eteni pikku keppien avulla. Kilpailimme luistinradoilla pareittain kuten pikaluistelijat. Sain harjoitella päivittäin Oulunkylän tekojääradalla pikaluistelijoiden vuoroaikoina. Lupaa tähän en aivan vähällä saanut. Pelättiin, että aiheuttaisin muille ja itselleni vaaratilanteita ja tapaturmia. Lopulta sain antaa näytön käytännössä siitä, että minusta ei ole siellä sen enempää vaaraa muille kuin muistakaan pikaluistelijoista. Sain tämän mahdollisuuden, jota käytin monta vuotta ilokseni ja hyödykseni.
Kesällä harrastin Hevossalmella paljon soutuveneellä soutamista. Lapset huusivat rannalta, hyvä Karppinen. Ympäri vuoden kävin monta kertaa viikossa vesivoimistelussa. Kesäisin tein myöskin pyörätuolin ja sauvojen kanssa lenkkejä pyöräilyteillä.
Paralympialaiset ja vuoden urheilija 1986
Sain olla kolme kertaa Suomen edustajana talviolympialaisissa ja monissa muissa kansainvälisissä kilpailuissa hyvällä menestyksellä. Parhain menestykseni oli vuonna 1984 Innsbruckissa. Eripituisia kilpailumatkoja oli neljä voitin ne kaikki. Samana vuonnahan Marja-Liisa Hämäläinen voitti kolme kultamitalia.
Terveet huippu-urheilijathan elävät täysin urheilua varten, minä sitä vastoin urheilin elämää varten. Siitä sain hyvän yleiskunnon ja liikunnan iloa. Se auttoi minua suuresti klassisen laulun harrastuksessani, koska siinähän pitäisi olla koko kehon mukana. Olin urheilun kautta osittain kärttämään ääntä tuottaessa kehoanikin. Molemmissa on yhtäläisyyksiä. Pitäisi olla jäntevä, olematta kuitenkaan jäykkä, oikealla. tavalla rento, mutta ei veltto. Hermojen hallinta on myöskin tärkeä asia.
Viimeisen kilpailuvuoteni aikana 1986 minut valittiin Helsingin kaupungin vuoden urheilijaksi. Se oli suuri tunnustus. Eihän silloin, vielä vammaisurheilu saanut kovin paljon julkisuutta osakseen. Menin kaupungintalolle julkistamistilaisuuteen. Kysyin neuvonnasta, missähän tilaisuus on. Virkailija katsoi ihmeissään minua päästä kengän kärkiin asti ja kysyi, mitä te sillä tiedolla teette? Näytin hänelle kutsukorttini. Ei hän vieläkään uskonut asiaa todeksi. Olin juuri etsimässä käsilaukustani jotain todistetta henkilöllisyydestäni, kun Invalidien Urheiluliiton toiminnanjohtaja, Pertti Pousi ilmestyi vierelleni. Hänet virkailijakin tunsi. Pertti sanoi iloisesti, no niin, vuoden urheilija, mennään samaan tilaisuuteen.
