POLIOTARINOITA
Tasa-arvoa tiukasti tavoittelemassa
Terveyden arvoa ei voi rahassa mitata. Suurista muutoksista huolimatta ei tämä maailma ole vielä niin paljon muuttunut. että voisimme puhua täydellisestä tasa-arvosta, olemme kaukana siitä. Olen perusluonteeltani hyvin elämänmyönteinen. En kuitenkaan hyväksy sitä kun jotkut olettavat, että vammaisten pitäisi olla aina kaikissa tilanteissa sopeutuvaisia ja tyytyväisiä. Sehän on aivan yhtä luonnoton olettamus kuin että ihminen saisi syödä niin paljon kuin haluaa, mutta koskaan hän ei saisi ulostaa.
Kun ajattelen sitä lähtökohtaa mistä itse olen lähtenyt olen kiitollinen itseni ja muidenkin puolesta saavutetuista parannuksista Mutta vaikka paremmaksi kaikki muuttuu, silti tasa-arvoiseksi ei milloinkaan. Siihen vaikuttaa tietysti merkittävästi vamman vaikeusaste. Usein jokapäiväisten yksinkertaisten asioiden hoitaminen vaatii liian suuren osan energiaa ja monista aikeista joutuu luopumaankin. Mutta oppiihan sitä laittamaan asioita tärkeysjärjestykseen. Olen hyvin sopeutunut vammani tuomiin rajoituksiin ja oppinut elämään jokseenkin täysipainoista elämää.
Kinkkiset kimppakyydit ja kuntoutumisen kankeus
Viime aikoina on tullut ikävä kyllä esille etuisuuksien leikkauksia ja esim. kimppakuljetuspalvelulla on hankaloitettu monien elämää.
Laki vaikeavammaisten kuntoutuksesta Kelan kustannuksella tuli voimaan 80-luvun alussa. Se antoi mahdollisuuden olla kerran vuodessa jossain kuntoutuslaitoksessa kuntoutuksessa. Työnantaja ja työtoverini eivät olleet tästä kovin ihastuneita, joten en silloin käyttänyt tätä mahdollisuutta hyväkseni kovin usein. Nyt eläkkeellä ollessani muutama vuosi sitten vaikean infektiosairauden yhteydessä puhkesi lihasreuma käsiini. Tilanteeni muuttui sen jälkeen paljon vaikeammaksi, kädethän olivat niin tuiki tärkeät.
Vaikka tässä vanhetessaan ei ole muutenkaan norjistunut, kuntoutusetuisuudet ovat loppuneet. Sitä ennen pääsin jonkun verran omin jaloin kävelemäänkin ja pitemmät matkat ajoin autolla. Itseäni ja ikätovereitani luonnollisesti harmittaa, että olemme jääneet tarvitsemamme kuntoutuksen ulkopuolelle. Elämänhaluni ei ole loppunut 65 ikävuoteen lisääntyvistä vammoistani huolimatta.
Haluaisin asua mahdollisimman itsenäistä elämää omassa kodissani, siitä syystä olen hankkinut sellaisen asunnonkin, mikä on alun alkaen suunniteltu pyörätuolin käyttäjälle. Kuten jo alussa mainitsin, nyt minä todellakin tarvitsisin kuntoutusapua. Vanhetessa vamma ei parane kuten vanha viini. Puhutaan kuitenkin siitä, kuinka se olisi yhteiskunnallekin huomattavasti edullisempaa, että voisi asua mahdollisimman kauan kotona. Ikävää on myöskin se, että eri kunnissa on hyvin erilainen suhtautuminen jopa lakisääteisiin etuisuuksiin, harkinnanvaraisista puhumattakaan. Eikö myöskin työttömiä voitaisi työllistää palkatuiksi avustajiksi niille, jotka todella tarvitsevat apua.Toivoisin asioiden käsittelijöille hiukan enemmän tunneälyä, ettei aina tarvitsisi tarpeistansa pitää niin suurta hälyä. Meillä on myös samat luonnollisen elämän tarpeet kuin terveillä. Olenhan monesti elämän syvyyksiin sukeltanut, mutta paremmissa voimissani olen pinnalle pulpahtanut.
En haluaisi katkeruudella vanhuuttani myrkyttää
ja jatkuvasti vaivojani lähimmäisilleni tyrkyttää.Lahja Hämäläinen
