POLIOTARINOITA
Sotalesken tarina
Nuoren perheen onni
Uskon, että ihminen, jolla on paljon vaikeuksia elämän varrella, on altis monille sairauksille, koska jokainen solu joutuu kovalle koetukselle. Jo lapsuusiässä jouduin tienaamaan omaa leipää maailmalla. Koska koulupakkoa ei ollut ja lapsityö oli voimassa, sitä joutui tekemään aikuisten töitä pitkiä päiviä.
Vuodet kuluivat työhommissa, kunnes kaksikymppisenä menin naimisiin minua viisi vuotta vanhemman, komean rakennusmiehen kanssa. Vuosi oli 1938 ja olimme onnellinen pari. Aloimme heti suunnitella omaa kotia kauniille paikalle järven rannalle ja mies teki töitä yötä päivää. Onnemme vielä kruunautui, kun meille syntyi 6.9.1939 tytär.
Lapsi oli 4 viikon ikäinen kun tuli suuri yllätys. Miehelleni tuotiin sotaanlähtö-kortti ja niin pikkutytön rakas isä lähti 10.10.1939 liikekannalle. Terveys oli vaakalaudalla. Kuinka tässä nyt käy? Kenttäpostia kirjoiteltiin. Pelkäsin, miten jaksan hoitaa lasta, kun kaikesta oli pulaa ja ruoka oli kortilla. Ei ollut sähköjä eikä vesijohtoja. Oli kylmää, nälkää ja ainainen pelko. Näin vaikeasti se elämä alkoi kolhia.
Työtä riitti, kun joutui ottamaan osaa miestenkin töihin. Olin apuna vanhuksille ja kudoin paljon sukkia, käsineitä, villapaitoja, päänsuojuksia ja polvisuojuksia. Joulupakettiin leivottiin ja paistettiin ruokaa rakkaalle puolisolle, pikku Marjatan isälle. Matkaa postiin oli 20 kilometriä. Reppu vain selkään ja hiihtämään 40 asteen pakkasessa. Kyyneleet jäätyivät kylmille poskille ja sääret palelivat, koska ei naisilla ei siihen aikaan ollut pitkiä housuja.
Välirauhan tultua 1941 mieheni pääsi kotiin. Jumalan kiitos mieheni ei ollut haavoittunut, ainoastaan kuihtunut. Marjatta oli pian 8 kuukautta ja onnellinen avioelämä sai taas jatkua. Mies jatkoi oman talon rakentamista ja kaikki tuntui kovin onnelliselta. Mutta rauha oli lyhytaikainen. Alkoi jatkosota ja heinäkuun helteet. Minä odotin toista lasta.
Lohduton suruviesti
Suru ja murhe alkoi, kun sain kirkkoherranvirastosta kirjeen, jossa ilmoitettiin, että mieheni oli kaatunut ja haudattu Kiteelle väliaikaiseen hautaan 22.7.1941. Elämä oli yhtä painajaista. Isänsä mukaan ristitty poikani, Kauno Henrikki, oli 4 kuukauden ikäinen, kun kaksitoista likaista laatikkoa kirkon rapun edessä. Laatikoista tuli kova haju. Kainon isä haudattiin sankarivainajana maaliskuussa 1942 oman pitäjän sankarihautausmaahan.
Asuin lasten kanssa mieheni kotona mummon ja papan luona. Appivanhemmillani oli neljä poikaa sodassa ja tytär oli muuttanut Kanadaan. Muut veljet säästyivät sodassa vammoitta. Appivanhempani olivat jo iäkkäitä ja suru toi monenlaista vaikeutta. Kunnassamme oli pieni sairaala ja yksi lääkäri. Lapset sairastelivat ja minäkin olin tullut huonokuntoiseksi. Oli vaikea saada apua, kun ei ollut autojakaan saatavilla. Pikku Kauno oli 3 vuoden ikäinen ja Marjatta 5-vuotias.
Halusin siirtyä parempien ihmisten luokse ja sain emännöitsijän paikan isosta maalaistalosta. Muutimme lasten kanssa, koska nuori ihminen kaipaa vaihtelua siihen kaamokseen, johon olin joutunut. Lasten ruotsalaiset sotakummit sekä mieheni sisko lähettivät lapsille rahaa ja paketteja. Kun lapset saivat eläkettä, minä sain sotaeläkettä ja palkkaa, tulimme toimeen. Vuoden kuluivat ja lapset varttuivat.
