POLIOTARINOITA
Yrittämisen pitkä taival
Poliosta alkoi pitkä jokapäiväisen yrittämisen taival. Koulupäivät olivat kuin yhtä pitkää hiihtokilpailua, jossa piti yrittää enemmän kuin jaksoi. Kotona kuulin jatkuvasti, että vammaisena ei elämässä pärjää, jos ei käy koulua ja opiskele, jos ei lue kovasti, jos ei yritä ja tee työtä enemmän kuin toiset. Ja minä yritin, olin kiltti ja kuuliainen tyttö. Sitä yrittämistä on jatkunut nyt yli viisikymmentä vuotta.
Kokoaikatyössä ihmettelin monesti, mistä työtoverini saavat kaiken energian ja voiman. Ihmettelin, miten he jaksavat tulla töihin samaan työpaikkaan joka päivä. Joskus tunsin itsenikin hyvin vahvaksi, mutta usein voimani uupuivat enkä tuntenut jaksavani. Siitä huolimatta yritin. Jos väsyin, itkin hiljaa yksin. Tunsin, että en riitä mihinkään, en ole tarpeeksi hyvä ihminen. Olin surullinen ja masennuin, enkä ymmärtänyt itseäni. Silti yritin yhä enemmän vielä.
Palkkatyö oli arvostuksissani kaiken yläpuolella, se oli tehtävä paremmin kuin hyvin. Sen lisäksi huolehdin kodistamme, siivosin ja laitoin ruoat yksin. Hoidin mieheni sairasta äitiä ja siskoa yli kymmenen vuotta, hoidin molemmat lapsemme, mieheni ei osallistunut kotityöhön, koska se ei ollut maalaisoloissa sopivaa siihen aikaan.
Minulle oli mitta ihmisenä onnistumisesta, pystynkö itse tekemään kaikki ”naisten työt” ja onko työt kunnolla tehty. Siitä tiesin, olenko hyvä ihminen. Onko koti varmasti aivan puhdas ja järjestyksessä, onko ruokaa tarpeeksi jääkaapissa, jos vieraitakin sattuu tulemaan. Onko leivonnaiset varmasti itse leivottuja, onko pyykit pyykätty ja silitetty, onko ympäristö siisti ja kukkivatko pihakukat kesällä? Kotityön lisäksi harrastin kunnallispolitiikka, kokouksiin oli ehdittävä ja esityslistat luettava huolella. Iltaisin tein käsitöitä ja neuloin lapsille vaatteita. Se toi rahatilanteeseen pienen helpotuksen.
Kesällä heinätyön aikaan ihmettelin itseäni. Heinäpellolta tultuamme toiset laittoivat lepäilemään päivän lehtien parissa, minun emännän tehtäviini kuului ruoan valmistaminen heinäväelle. Joskus jalat ja selkä tärisivät niin, että oli vaikea seisoa ja kävellä. Ihmettelin usein, mikä minulla on. Öisin tuli kuumeen tuntu lihaksiin ja seuraavana päivänä kävely oli entistä vaikeampaa.
”Laiskuutta se on” ajattelin ja puhuin siitä miehelleni sekä hänen joillekin sukulaisilleen. He olivat samaa mieltä, ja minä yritin entistä enemmän. Näissä olosuhteissa kasvoivat lapsemme, kaksi tyttöä. Nyt ymmärrän, että jalkojen täriseminen ja voimattomuus olivat polion aiheuttamaa lihasheikkoutta. Silloin se ei tullut mieleen. Lääkärihän oli minulle lapsena sanonut, että olen terve.Polioheikkous paljastuu
Työnantaja järjesti terveystarkastuksia muutaman vuoden välein. Tarkastukseen kutsuttiin kaikki työntekijät vuorotellen. Kerran fysioterapeutin testitilanteessa nostelin punnuksia, jaksoin nostaa vain muutaman kerran. Sanoin, että punnukset ovat liian suuret.
Olin tottunut siihen, että tilanteet on järjestettävä siten, että voimat riittävät. Aivan kuin luontaisesti olin työtilanteissa toiminut siten. Etsin tarvitessani istuimen, pukkasin raskaat tavarat rullien päällä ja käytin erilaisia apuvälineitä. Luulin, että kaikki ihmiset toimivat niin. Samalla tavalla ajattelin selviytyväni fysioterapeutin tutkimuksestakin. Pyysin pienemmät punnukset.Fysioterapeutin mukaan toiset ikäiseni jaksavat oikein hyvin nostaa silloin kädessäni olleita painoja. Hämmästyin. Se ei voi olla totta, ajattelin. Lihasteni toimintakyky lamaantui ja kehoni kipeytyi joka puolelta sen tutkimuksen jälkeen. Vielä silloinkin ajattelin, että se on laiskuutta, kun en jaksa nostaa samansuuruista käsipunnusta kuin toiset ikäiseni jaksavat. On siinä minulla oppimista, tänäänkin yhä vielä aika ajoin kamppailen saman asian kanssa. Ajatukset vievät eteenpäin vauhdikkaasti, keho ei!
Fysioterapeutin aloitteesta pääsin laitoskuntoutukseen, missä minulle hiljalleen alkoi selvitä, mistä on kysymys. Postpolio oli heikentänyt lihaksiani entisestään ja voimieni vähyys johtui siitä. Minun ei enää tarvitse syyttää itseäni niin paljon siitä, että en jaksa kaikkea, mitä pitäisi - ollakseni hyvä ihminen.
Vertaisryhmä ja hyväksyntä
Polion sairastaneiden vertaistukiryhmä oli jo kuntoutusjaksoilla minulle hyvin tärkeä. Opin toisilta polion sairastaneilta hyvin paljon sairaudesta. Lääkärit eivät pystyneet kertomaan niistä asioista paljonkaan. Ei ole sen parempaa oppimistilannetta kuin kuulla toisen ihmisen kokemukset. Ihminen on ihmisen peili. Vertaistukiryhmän avulla olen opetellut ja oppinutkin selviytymään polion myöhäisoireiden kanssa.
Vuosien kuluessa olen opiskellut työn ohessa erilaisissa jaksoissa eripituisia aikoja ja se on ollut parasta, mitä olen itselleni saanut, omaksi pääomakseni, voimavarakseni.
Koko elämäni ajan olen etsinyt vastauksia siihen, miksi ihmiset toimivat niin kuin toimivat. Opiskelunikin on kohdistunut pääasiassa siihen, että oppisin ymmärtämään, mitä ihmisten toiminnan taustalla saattaa olla. Välillä tuntuu, että on ihmisten välisiin asioihin on selvät selitykset, joskus taas tuntuu että ei!
Nykyisin ajattelen, että olen tarvinnut kaikki kokemukset. Olen opetellut antamaan anteeksi itselleni. Nyt minun ei tarvitse enää mitata omaa arvoani ihmisenä työn ja toiminnan kautta. Teen osa-aikatyötä.
On hieno tuntea, ettei tarvitse tehdä enempää kuin kohtuudella jaksan. Ei tarvitse enää yrittää olla ”hyvä ihminen”. Ihmeellistä on, että sen myötä kaikki puutteellisuus elämässä on alkanut näyttää tavalliselta. Nyt on aikaa nauttia työstä ja koko elämästä yleensä. Joskus jopa tuntuu, että ehkä kaikella kuitenkin oli tarkoituksensa.
